”Uskokaa hurjimpiinkin unelmiinne, sillä ne saattavat jonakin päivänä käydä toteen” – haastattelussa Alter Bridgen Mark Tremonti

Floridalaismuusikko Mark Tremonti on malliesimerkki amerikkalaisen unelman modernista toteuttajasta. Mutta vaikka itseoppinut kitaristi on myynyt Creedin ja Alter Bridgen kanssa miljoonia levyjä ja esiintynyt loppuunmyydyille areenoille, hänen vatsansa ei ole vielä täynnä. Ei sinne päinkään.

Mark Tremonti Helsingin Jäähallissa marraskuussa 2019.
Kuva: Saara Planting

Ei näkyviä tatuointeja, ei pitkää tukkaa, ei bändipaitaa, ei koruja, ei edes krapulaa. Jos en paremmin tietäisi, erehtyisin miehestä ulkonäön perusteella – ja niin erehtyisi moni muukin. Mutta niin se vain on: berliiniläisen hotellin terassilla vastapäätäni istuskeleva kitaristi Mark Tremonti on eräs viime vuosikymmenten menestyneimmistä amerikkalaisista muusikoista hard rockin, alternativen ja metallin saralla.

– Onhan se totta, että esimerkiksi hevifestivaalien takahuonealueilla näkee varsin värikästä väkeä, Tremonti naurahtaa.

– Minä en ole koskaan ollut se räväkimmin koristautuva tai pukeutuva tyyppi. Olen mieluummin antanut musiikin puhua puolestani – ja olen pärjännyt tälläkin taktiikalla ihan hyvin.

Urheilullisen nuoruuden eläneen Mark Tremontin kiinnostus musiikkia kohtaan heräsi hyvin varhain. Kuten niin moni muukin, Detroitin esikaupunkialueella varhaiset vuotensa viettänyt poika ajautui rock and rollin pariin vanhempien ja isoveljen ansiosta.

– Isäni ja äitini kuuntelivat ahkerasti 70-luvun amerikkalaista kitararockia. Heidän suosikkejaan olivat ainakin Joe Cocker, Rod Stewart, Bruce Springsteen ja Cheap Trick. Veljeni taas diggasi vähän hevimpää kamaa tyyliin Ted Nugent, KISS, Journey ja Led Zeppelin.

– Ensimmäisinä kouluvuosina altistuin toisenlaisille musiikkityyleille. Pari hurjinta luokkatoveriani intoili punk rockista, ja innostuin itsekin Sex Pistolsista ja Black Flagistä. Myös Beastie Boys oli pitkään eräs suurista suosikeistani.

Nämä diggailut olivat kuitenkin vasta alkua. Kun nuori Tremonti törmäsi Metallicaan ja Celtic Frostiin, se oli totaalinen isku vasten kasvoja, eikä paluuta ole sen koommin ollut.

– Ensin maailmaani tuli Metallica, olin silloin muistaakseni viidennellä luokalla. Isoveljeni oli kopioinut Master of Puppetsin itselleen, ja kävin eräänä iltana varastamassa kasetin hänen kokoelmastaan. Kun Batteryn nopea riffi akustisen alkuintron jälkeen alkoi, minä suorastaan sekosin. Sen jälkeen ei enää nukuttanut, vaan päädyin kuuntelemaan Master of Puppetsia koko yön, täysin lumoutuneena. Olen myöhemmin tajunnut, että minusta tuli armoton metallifani tuon yhden yön aikana.

– Pian Metallican löytämisen jälkeen kuulin Cliff Burtonin kuolleen. Se harmittaa minua edelleen. Kaikkia kunnia Jason Newstedille ja Rob Trujillolle, mutta Cliff oli aikoinaan se palanen, joka teki Metallicasta täydellisen metallibändin.

Kun kultasuonen pää oli löytynyt, Tremonti lähti tutkimusmatkalle.

– Master of Puppets innosti minut tutkimaan metallikenttää laajasti, ja törmäsinkin moniin hienoihin juttuihin. Slayerin Reign in Blood räjäytti pääni, kuten myös King Diamondin Fatal Portrait, Megadethin Peace Sells… But Who’s Buying? ja Death Angelin The Ultra-Violence.

– Ravisuttavin löytö oli silti Celtic Frost. Ensimmäinen hankkimani levy oli Into the Pandemonium, joka sisälsi omaperäisyydessään ja avantgardistisuudessaan todella innostavaa kamaa. Vuosien aikana kovimmaksi suosikikseni on kuitenkin noussut minialbumi Morbid Tales, joka kuulostaa tänäkin päivänä vaaralliselta ja arvaamattomalta. Morbid Talesillä ei ole yhtään huonoa biisiä.

Oletko tavannut Tom G. Warriorin?

– Olen toki. Kun kohtasimme ensimmäisen kerran, innostuin ylistämään hänen musiikkiaan maasta taivaaseen ja Tom oli selvästi vaivaantunut amerikkalaisen fanipojan hehkutuksesta. Juttelimme kuitenkin pitkän tovin, ja Tom paljastui todella kiehtovaksi, ystävälliseksi ja älykkääksi tyypiksi… Onneksi. Olisi toki ollut kamalaa, jos idolini olisi osoittautunut kusipääksi. Hah hah!

Onnen kukkuloilla

Mark Tremonti alkoi haaveilla kitaransoittamisesta vähän yli kymmenen vuoden ikäisenä, eli ei-niin-yllättäen juuri niihin samoihin aikoihin, kun törmäsi Master of Puppetsin maagisiin sävellyksiin.

– Erään ystäväni isoveli sai kitaran. Sen jälkeen aloin käydä frendini luona vähintään joka toinen päivä, sillä halusin kuulla hänen broidinsa soittavan… no, ihan mitä tahansa. Joitakin viikkoja myöhemmin uskaltauduin kysäisemään kaveriltani, saisinko kokeilla hänen veljensä instrumenttia. En saanut… Mutta en myöskään luopunut toivosta!

– KISSin Ace Frehley oli tässä vaiheessa suosikkikitaristini. Syy? Hän soitti mustalla Les Paulilla, ja se oli ylivoimaisesti hienoin kitara, jonka olin koskaan nähnyt. Jos otan tässä kohdassa pienen sivuloikan, niin kerrottakoon, että näin Acen ensimmäisen kerran keikalla Frehley’s Comet -yhtyeen kanssa, kun he lämmittelivät Iron Maideniä noin vuonna 1988… Se oli äärimmäisen vaikuttava kokemus!

Milloin ja miten sait ensimmäisen oman kitarasi?

– Tämä onkin hauska tarina. Eräs vähän vanhempi kaverini oli vaihtamassa omaa keppiään parempaan ja ilmoitti myyvänsä mustan Les Paul -kopionsa minulle kymmenellä dollarilla. Kyllä vain: kymmenellä! Jälkikäteen ajateltuna se oli surkea kitara, mutta tuolloin olin onneni kukkuloilla.

– Seuraavaksi sain ostettua panttilainaamosta neljälläkympillä vahvistimen ja aloin soittaa tuntikausien ajan joka päivä. En koskaan mennyt kitaratunneille vaan opiskelin soittamista omin päin. Metallican biisien kanssa oli kovasti hankaluuksia, mutta onneksi monet Celtic Frostin riffit olivat vähän helpompia.

Onko sinua kaduttanut, ettet mennyt kenenkään kokeneemman kitaristin oppiin?

– On ja ei. Kehityin varsin hitaasti ja olin suhteellisen surkea soittaja vielä Creedin varhaisvaiheessa 1990-luvun alkupuolella. Olisin varmasti oppinut kitaransoiton saloja nopeammin ja paremmin jonkun valvovan silmän alla, mutta varsinkin myöhempinä vuosina olen tajunnut omin päin harjoittelussa olleen puolensa: soittotyylini on aina ollut varsin omintakeinen.

Mikä oli ensimmäinen yhtyeesi?

– Olin varmaankin 13-vuotias… En muista, oliko meillä varsinaista nimeä, mutta soitimme – tai yritimme soittaa – ainakin Anthraxin ja Slayerin covereita. Kotiseudullani ei ollut varsinaisia keikkapaikkoja nuorille yhtyeille, mutta yhden kerran pääsimme soittamaan paikalliseen kirkkoon, mikä oli uskomattoman hieno kokemus. Musiikkimme ei todellakaan ollut mitään kirkkokamaa, mutta se ei meitä, ensimmäisen julkisen esiintymisen tehneitä nuorukaisia, haitannut!

– Jonkin ajan kuluttua pistin pystyyn yhtyeen nimeltä Wit’s End, joka soundasi enemmän kuin vähän Mötley Crüelta. Bändin laulajana oli Kevin Barnes, joka liittyi vuosia myöhemmin indie/artpop-ryhmä of Montrealiin.

Creed.

Ainoa metallipää

Wit’s Endin taru päättyi, kun Mark Tremonti joutui siirtämään majapaikkansa etelään. Monelle nuorelle muutto lämpimään ja mukavaan Floridaan olisi unelmien täyttymys, mutta innokkaalle kitaristinalulle se oli kaikkea muuta.

– Jouduin jättämään kaiken – tutun koulun, rakkaan perheen, hyvät ystävät, alustavat bändiviritelmät – taakse ja olin sen takia todella vittuuntunut. Vielä enemmän ahdistuin, kun uusi lukuvuosi alkoi. Kyseessä oli tallahasseelainen yksityiskoulu, jossa oli lähes yksinomaan rikkaiden perheiden lapsia.

– Tyypit pukeutuivat arvokkaisiin merkkivaatteisiin ja kuuntelivat Janet Jacksonia tai Milli Vanillia. Lienee sanomattakin selvää, että minä olin koulun ainoa metallipää, mikä tarkoitti sitä, etten saanut koulusta yhtään uutta ystävää. En olisi kyllä halunnutkaan, sillä minulla ei ollut mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa. Hah hah!

Miksi ylipäänsä muutit Floridaan yksin?

– Veljeni joutui Detroitissa erinäisiin hankaluuksiin, ja vanhempani halusivat suojella minua ongelmilta. Asiaa puntaroituaan he tulivat siihen tulokseen, että Markin on parempi vaihtaa maisemaa. Minun mielipidettäni ei varsinaisesti kysytty, Tremonti hymähtää.

– Olin siis yhtäkkiä Floridassa enkä tuntenut ketään… Jumalauta, että minä olin yksinäinen. Siinä oli kuitenkin se hyvä puoli, että saatoin käyttää vapaa-aikani biisien kirjoittamiseen. Minulla oli kitara ja neliraituri, ja istuin kaiket illat karussa opiskelijakämpässäni säveltämässä.

Miten Creed-yhtye sai alkunsa?

– Satuin käymään muutamissa jamisessioissa ja open mic -illoissa, ja eräänä iltana tapasin Scottin [Stapp, laulaja]. Aloimme jutella, ja hän halusi perustaa The Doors -tyyppisen rockbändin, kun taas minä olin metallisemman linjan kannattaja. Jotenkin meidän mieltymyksistämme syntyi Creed.

– Basisti Brian Marshall löytyi eräästä paikallisesta bändistä, ja rumpali Scott Phillipsiin törmäsin kotibileissä. Jammailin kitaralla Living Colourin Love Rears Its Ugly Head -kappaletta ja huomasin yhtäkkiä, että huoneessa olleen rumpusetin taakse istahti joku tyyppi. Hän alkoi takoa komppia ja hänen soittonsa kuulosti täydelliseltä. Tajusin siltä istumalta, että tässä on etsimämme rumpali. Vaistoni osui oikeaan, ja olen soittanut Scottin kanssa niistä ajoista alkaen – eikä loppua näy!

Creedin debyyttialbumia My Own Prisonia (1997) on myyty yli kuusi miljoonaa kopiota. Maailmanlaajuisesti yhtyeen levyjä on kaupattu yli viisikymmentä miljoonaa.

– Se tuntuu aivan mielettömältä, ja sitähän se tietysti onkin, kitaristi puuskahtaa.

– Treenasimme My Own Prisonin kappaleita Scottin vanhempien autotallissa, ja jos joku olisi tuolloin ennustanut, mitä lähivuosina tapahtuu… Huh huh, en olisi uskonut sanaakaan niistä ennustuksista!

Uskoa ei löytynyt levy-yhtiöiltäkään.

– Nauhoitimme My Own Prisonin omakustanteena viidentuhannen dollarin budjetilla ja tarjosimme valmista levyä muun muassa Universalille ja Atlanticille. Joka paikasta saapui ”kiitos, mutta ei kiitos” -vastauksia, joten päädyimme julkaisemaan nauhoitetun materiaalin omalla Blue Collar Records -merkillä. Sen jälkeen aloimme haalia keikkoja paikallisista baareista, ja manageriksemme päätynyt Jeff Hanson sai lopulta ujutettua levyn nimibiisin paikallisen radioaseman soittolistalle. Muutaman viikon kuluttua My Own Prison oli noussut aseman toivotuimmaksi kappaleeksi.

– Samoihin aikoihin olimme saaneet eräästä lähiseudun kuppilasta jonkinlaisen epävirallisen housebändin paikan. Creed esiintyi siellä ehkä kerran kahdessa viikossa. Yhtenä iltana istuskelin baaritiskin ääressä soundcheckin jälkeen, ja joku tuli kysymään avataankohan ovet pian, sillä ulkona on parinsadan metrin jono. En tietenkään uskonut sanaakaan, joten menin katsomaan… Ja olin lentää perseelleni!

My Own Prisonin radiosoitto oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä?

– Niinpä! Keikkapaikka oli kuin ammuttu ja ihmiset diggasivat kovalla raivolla. Tuona iltana tajusimme ensimmäisen kerran, että Creedistä voi tulla jotakin suurta.

– Ei mennyt kauan, kun Wind-Up Records tarjosi meille sopimusta, ja loppu on, kuten sanotaan, historiaa. Scott ja Brian muuten allekirjoittivat levytyssopimuksen verellä… He tekivät sormiinsa viiltohaavat ja raapustivat sitten nimensä papereihin. Wind-Upin lakimies kuitenkin pilasi hyvän jutun ilmoittamalla, ettei yhtiö hyväksy verellä allekirjoitettua sopimusta… Hemmetti, jos omalla verellä vahvistettu diili ei kelpaa, niin mikä sitten? Hah hah!

Uuteen nousuun

Kun rockyhtye nousee täydestä tuntemattomuudesta miljoonia myyväksi mammutiksi, bändin muusikoiden psyyke joutuu koville. Creedin kohdalla tämä näkyi erityisesti Scott Stappin käyttäytymisessä.

– Siinähän kävi lopulta niin, että Creed hajosi palasiksi, kun yhteistyö Scottin kanssa kävi yksinkertaisesti mahdottomaksi. Eräs kohtalokkaista kulminaatiopisteistä oli keikka Chicagon AllState-stadionilla joulukuussa 2002, kun Scott nousi estradille todella sekavana napattuaan alkuillasta reippaasti kolmiolääkkeitä ja viskiä. Tosi moni pääsylipun hankkinut haastoi meidät oikeuteen, ja lopulta meiltä vaadittiin miljoonia dollareita… Se oli kaikkiaan aikamoinen sotku, Tremonti puistelee päätään.

– Minulla on Chicagossa paljon sukulaisia, ja vieraslistani oli pitkä kuin nälkävuosi. Arvaa kuinka paljon minua hävetti, kun kauan odottamamme kiertueen päätöskeikka meni täydellisesti penkin alle.

Kun Creed päätti ensimmäisen kerran päivänsä vuonna 2004 (yhtye aktivoitui uudelleen vuosiksi 2009–2012), Tremonti ei jäänyt lepäämään laakereillaan.

– Kirjoitin – ja kirjoitan – koko ajan biisejä, eikä ihan kaikkia viitsi jättää pöytälaatikkoon. Hah hah! Kun Creed pisti pillit pussiin, opettelin ensi töikseni käyttämään Pro Toolsia. Kun sain kahden uuden kappaleen alustavat demot valmiiksi, päätin perustaa uuden bändin. Alter Bridgen rytmiryhmä löytyi läheltä, sillä Creed-kollegani Scott ja Brian olivat ilmoittaneet olevansa käytettävissä, mikäli aion pistää pystyyn uuden kokoonpanon. Laulajakysymys oli paljon haastavampi. Sain lukemattomia yhteydenottoja eri solisteilta, mutta sopivaa ehdokasta ei tuntunut löytyvän.

– Yhtenä päivänä yksi kaverini kysäisi, muistanko The Mayfield Four -yhtyeen, joka esiintyi joskus Creedin avausyhtyeenä. Että kuuntelepa heidän levyjään… Tein työtä käskettyä ja tajusin saman tien, että Myles Kennedy on juuri oikea mies perusteilla olleen ryhmän keulakuvaksi. Onneksi Myles oli samaa mieltä!

Alter Bridge juhlii tänä syksynä viidentoista vuoden mittaiseksi venähtänyttä taivalta kuudennella studioalbumilla. Walk the Sky -pitkäsoiton maailmankiertue tuo yhtyeen marraskuun puolivälissä myös Helsingin Jäähalliin, mikä on samalla Alter Bridgen ensimmäinen esiintyminen näillä leveysasteilla.

– Miksiköhän emme ole aikaisemmin soittaneet Suomessa? Tremonti kummastelee.

– Sen voin toki sanoa, että kiertueiden suunnittelusta vastaavat aivan muut ihmiset, ja yleensä me vain saamme lopullisen aikataulun käsiimme. Että hilatkaa perseenne tuonne ja tuonne, tuohon ja tuohon aikaan – onko kysyttävää? Hah hah!

Walk the Sky -albumin materiaali syntyi uudella tavalla.

– Ennen me yleensä vetäydyimme Mylesin kanssa kahdestaan johonkin rauhalliseen paikkaan ja valmistelimme albumin verran uusia biisejä. Olisimme voineet jatkaa samalla tavalla, mutta päätimme tietoisesti muuttaa kirjoitustapojamme. Nyt teimme kappaleita omin päin ja toimme aihiot muiden kuultaviksi vasta siinä vaiheessa, kun sävellykset olivat käytännössä valmiita.

– Walk the Sky kuulostaa ehdalta Alter Bridgeltä, mutta uusi työskentelytapa toi mukaan tuoreita tuulia. Olen esimerkiksi kova John Carpenterin elokuvien ja musiikin fani, ja ammensin tällä kerralla ideoita myös siltä suunnalta.

Alter Bridge.

Homma käsistä

Alter Bridge on imenyt varsin tehokkaasti Mark Tremontin aikaa ja energiaa viimeiset viisitoista vuotta, mutta ei sentään kaikkea. Kun Myles Kennedy päätti liittyä Slashin soolobändiin vuonna 2009, Tremonti tajusi hetkensä koittaneen: nyt aikatauluista löytyy viimeinkin tilaa ”ihan omalle bändille”.

– Kun aikoinaan aloin soittaa ensimmäisissä bändeissä, suurimpana unelmanani oli perustaa ”uusi Metallica” tai ”uusi Slayer”, Tremonti taustoittaa.

– No, olen saanut huomata moneen kertaan, ettei elämä aina etene omien suunnitelmien mukaan. Kun tapasin Creedin muusikot ensimmäisen kerran ja aloimme kasata bändiä, tarjosin heillekin vähän tanakampia riffejä, mutta kaverit katsoivat minua kummeksuen. Että ”hei Mark, näin rankka luukuttaminen ei ole meidän juttu”. Älä käsitä väärin: myös Creedin biisit tulivat sydämestäni, mutta thrash metal on silti suurin rakkauteni.

Siinä sitten vierähti jokunen vuosi…

– Itse asiassa suunnittelin painavaa metallibändiä jo 2000-luvun alkupuolella Hatebreedin Jamey Jastan ja Slipknotin Joey Jordisonin kanssa, mutta tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut.

– Mutta niin, kaikkiaan siis vierähti parikymmentä vuotta, ennen kuin sain oman Tremonti-bändini debyyttilevyn pihalle. Kun All I Was ilmestyi kesällä 2012, olin onneni kukkuloilla. Ja olen vieläkin!

Mark Tremontin sanat eivät kolise tyhjyyttä. Jotakin innostuksesta kertoo, että kitaristin oma yhtye on julkaissut nyt jo neljä pitkäsoittoa.

– Oikeastaan hienointa koko Tremonti-hommassa on se, että en todellakaan tiennyt bändin ideointivaiheessa, mitä tulee tapahtumaan. Kun Myles liittyi Slashin porukkaan, pirautin saman tien Submersed-yhtyeessä soittaneille kavereilleni Eric Friedmanille [laulu] ja Garrett Whitlockille [rummut] ja kutsuin heidät jammailemaan vuosien aikana pöytälaatikkoon kertyneitä biisejä.

– Purkitimme muutamia demoja ja tajusimme, että tämähän on aika hyvää kamaa. Että nauhoitetaanpa biisit vähän huolellisemmin ja tarjotaan pakettia jollekin levy-yhtiölle. Asiat johtivat toiseen ja kolmanteen, ja tänä päivänä Tremonti on tiiviisti levyttävä ja keikkaileva yhtye. Homma on siis lähtenyt taas kerran täysin käsistä, ja hyvä niin!

Vaikuttaa siltä, että tulevaisuudessa homma saattaa lähteä vielä enemmän käsistä…

– Joo. Viime vuonna ilmestynyt Tremonti-pitkäsoitto A Dying Machine on konseptilevy. Kirjailija John Shirleyn kanssa valmistelemani tarina on varsin mittava ja siitä mahtui varsinaiselle albumille vain pieni osa, mutta ei syytä huoleen: julkaisemme koko tekstin yli 300-sivuisena kirjana vielä loppuvuoden aikana, Tremonti hymyilee.

– Kirja on saanut paljon kehuja arvovaltaisilta tahoilta, ja sen pohjalta saatetaan toteuttaa myös elokuva tai tv-sarja. Neuvottelut ovat parhaillaan käynnissä, ja koko tilanne tuntuu aivan uskomattomalta – melkein absurdilta. Tuleeko minusta todellakin elokuvan käsikirjoittaja?

– Tiedostan saavuttaneeni elämässäni monia asioita, joten minun on siinä mielessä helppo sanoa, mutta sanonpa silti: uskokaa hurjimpiinkin unelmiinne, sillä ne saattavat jonakin päivänä käydä toteen. Itselläni on vielä monia suuria haaveita takataskussa, ja jatkossa aion paiskia hommia siihen malliin, että ne myös toteutuvat!

Julkaistu Infernossa 9/2019.