”Uusi levymme on mielentila” – haastattelussa Cult of Luna

Kolme vuotta sitten julkaistulla Mariner-albumilla Cult of Luna matkasi tuotantonsa kaukaisimpiin ulottuvuuksiin, pitkälle ulkoavaruuteen. Sen jälkeen oli aika tehdä täyskäännös, palata maapallolle ja sukeltaa ihmisen alitajunnan tuntemattomiin syvyyksiin.

Kuva: Silvia Grav

Uumajassa 20 vuotta sitten perustettu Cult of Luna on tehnyt läpi uransa niin täysiverisiä konseptialbumeita kuin suinkin. Määrätietoinen teema on lyöty lukkoon jo ennen kuin levyille on sävelletty nuottiakaan, ja bändi vaikuttaa aina tienneen täsmälleen, millaisen audiovisuaalisen kokemuksen se haluaa luoda.

Nykyään Tukholman lähistöllä asustava Johannes Persson, Cult of Lunan sävellyksistä suureksi osaksi vastaava laulaja-kitaristi, on kuitenkin kuin tämän suuren suunnitelmallisuuden vastakohta. Mies puhuu paljon ja harkitsemattomasti, ja hän pahoittelee heti alkuun, että hänellä on tapana prosessoida ajatuksiaan puhumalla ja säveltämällä.

– Yleensä albumimme lähtevät liikkeelle yhdestä ainoasta mielikuvasta. Se on yleensä jotain sellaista, joka herättää uteliaisuuteni. Olen lähtenyt säveltämään albumeita, jotka käsittelevät dystopiaa tai vaikkapa ihmiskunnan ja luonnon välistä ristiriitaa. Sitten albumin säveltäminen on jopa muuttanut käsitystäni aiheesta, Johannes kertoo.

– Samaa voi sanoa Cult of Lunasta. Me olimme aikoinaan todella riitaisa bändi, ja uskoimme pitkään, että luovuuksien välinen ristiriitaisuus on tärkeä osa soundiamme. Saimme aikaan taistelun joka asiasta, isosta tai pienestä, ja sen takia olikin monta kertaa lähellä, että Cult of Luna olisi tuhoutunut täysin.

– Muistelen noita aikoja nyt jopa hyväntahtoisesti naureskellen, mutta kyllä sitä joutuu samalla pudistelemaan päätään kun huomaa, miten kauan riitaisista yksilöistä kesti prosessoida musiikilla kommunikoiden toimiva yksikkö. Onneksi raivoisa luovuutemme johti myös hyviin levyihin.

Haasteena mukavuusalueet

Jos listataan rockhistorian komeimpia mestariteoksia, niistä ei löydy minkäänlaista sääntöä sille, syntyykö paras musiikki harmonisissa vai ristiriitaisissa olosuhteissa.

Historia tuntee bändejä, joiden jäsenet ovat tehneet parhaat albuminsa täysin kitkatta, mutta toisaalta on tapauksia kuten Pink Floyd, joka synnytti klassikkoteoksia David Gilmourin ja Roger Watersin välisen sisällissodan keskellä.

– Olen joskus sanonut, että olisin kiinnostunut työstämään musiikkia oikeastaan kenen tahansa kanssa. Se saattaisi tarkoittaa sitä, että osasta yhteistyötä ei tulisi yhtään mitään ja osasta taas saattaisi syntyä jotain odottamattoman hienoa. Minusta muusikot etsivät usein yhteistöihin liian läheisiä hengenheimolaisia, Johannes sanoo.

– Joskus muusikolla on visio, joka on hyvä kyseenalaistaa ja jota joku toinen voisi viedä eteenpäin. Joskus taas se visio on niin järkähtämätön, että sen nerokkuus katoaa täysin, jos joku toinen kajoaa siihen. Tässä ei ole olemassa minkäänlaista sääntöä, mutta toisinaan luovat ihmiset jämähtävät liiaksi jommallekummalle kannalle.

– Cult Lunassa on aina ollut kyse siitä, että vaikka olemme peräisin samalta alueelta Uumajan nurkilta ja melko samanikäisiä, meillä kaikilla on hyvin erilaiset musiikkimaut. Vaikka teenkin pääosan musiikistamme, en ikimaailmassa haluaisi sen olevan vain minun visioni mukaista. Haluan että musiikkimme kuulostaa meiltä.

Vertaillessaan Cult of Lunan sisäistä kemiaa vuosikymmenen takaisiin aikoihin, jolloin bändissä tapahtui merkittäviä kokoonpanomuutoksia, kitaristi-laulaja korostaa sisäisen rauhan löytyneen yhtyeen jäsenten iän ja kypsyyden karttuessa.

– Tiedätkö, en edes muista, milloin olemme riidelleet viimeksi kunnolla, ja se kertoo jotain, Johannes naurahtaa.

– Kyse on siitä, että opimme olemaan pakottamatta itseämme tiettyihin metodeihin. Vielä viime vuosikymmenellä Cult of Lunassa oli sääntöjä, joiden mukaan bändin jäsenten oli vaikutettava asioihin juuri tietyn verran, ja samaan aikaan kaikki olivat todella mustasukkaisia musiikistaan. Minä mukaan lukien. Se ei luonut terveellistä työympäristöä.

– Nyt olemme hieman vanhempia ja itsevarmempia. Olipa säveltäjä kuka tahansa, olemme valmiit kyseenalaistamaan musiikissamme kaiken, jos se on oikeasti tarpeen, mutta emme tee sitä väkisin, vain kyseenalaistamisen ilosta.

Johannes löytää Cult of Lunan nykyiselle toimintamallille vertauskuvan varsin arkisesta taiteilijaelämästä.

– Ymmärrän hyvin sen ajatuksen, jota monet luovat ihmiset päidensä sisällä kehittelevät, kun he pelkäävät tekevänsä musiikin säveltämisestä liian helppoa ja ajavat siksi itsensä vaikka väkisin epämukavuusalueilleen.

– Me olemme kokeilleet historiamme aikana kaikenlaisia äänitystapoja. Olemme tehneet töitä kotonamme, lähellä kotiamme, toisessa maassa kaikessa rauhassa ja jopa äänitykset puolen vuoden ajalle levittämällä. Olemme tavallaan tehneet asioista väkisin liian hankalia, sillä olemme pyrkineet välttelemään omia mukavuusalueitamme. 

– Nyt matkustimme pienelle saarelle Öresundin ulkopuolelle, vietimme siellä kymmenen päivää ja äänitimme sinä aikana koko albumin. Äänitysten ulkopuolella lenkkeilimme, laitoimme ruokaa ja katsoimme elokuvia yhdessä. Tämä muodosti levylle välittömän tunnelman, ja kaikki tapahtui stressittömämmin kuin koskaan aiemmin.

Cult of Luna & Julie Christmas. Kuva: Pär Olofsson

Avaruuksista alitajuntaan 

Muutama vuosi sitten Cult of Luna vei ajatuksen täysiverisestä konseptialbumista ja räjähdysherkästä yhteistyöstä äärimmilleen. Jopa niin, että se vaikuttaa Johanneksen mukaan bändin tekemisiin vielä tälläkin hetkellä. 

Mariner-albumi (2016) tehtiin yhteistyössä amerikkalaismuusikko Julie Christmasin kanssa. 

– Marinerin avaruudellinen ja eräällä tavalla koko ihmiskunnan kannalta lopullinen teema oli olemassa jo kuusi vuotta ennen kuin aloimme kirjoittaa koko levyä. Se oli eräällä tavalla päätepiste sille tutkimusmatkalle, joka lähti liikkeelle The Beyond -albumistamme [2003]. 

– Periaatteessa Mariner rakentui kuten Cult of Lunan levyt yleensä. Mielikuvissani oli tulevaisuus, joka tuntuu yhtä aikaa sekä kaukaiselta että pelottavan läheiseltä. Mitä tapahtuu sitten, kun maapallomme ei ole enää elinkelpoinen? Millaisessa tunnemyrskyssä oman lajinsa tuhoa käsittelevä ihminen hyväksyy kotinsa hylkäämisen? 

– Olisimme voineet tehdä albumin loppuun asti täysin itsenäisesti, mutta Julien mukaantulo muutti koko prosessia enemmän kuin silloin ymmärsinkään. Se oli aivan uudenlaista luovien voimien yhteentörmäilyä. 

– Päätimme, ettemme tule koskaan esittämään levyn musiikkia keikoilla, ja se räjäytti kahleet lopullisesti kappaleiksi. Emme asettaneet itsellemme enää minkäänlaisia rajoja, mikä veti musiikkimme äärimmilleen. 

– No, ironista kyllä päädyimme lopulta esittämään albumin kannesta kanteen livenä, ja vieläpä Julien kanssa, joten onnistuimme ylittämään jollain ihmeen kaupalla itsemme myös tuossa mielessä.

Johannes jatkaa valottamalla sitä, miten näin pitkälle viety konsepti heijastui Cult of Lunan uuteen A Dawn to Fear -albumiin. Koska ulkoavaruutta pidemmälle ei juuri voi matkustaa, Johannes matkasi oman päänsä sisälle. 

– Olimme tehneet The Beyondista alkaen albumeita, jotka olivat pitkälti ennalta suunniteltuja jo ennen kuin edes tartuin kitaraan. Se oli oma hedelmällinen tapansa toimia, mutta… 

– Nyt halusin kokeilla, mitä tapahtuu jos sävellänkin jotain täysin alitajuisesti. En määritellyt uusia kappaleita tehdessäni mitään etukäteen. Aloin vain soittaa ja katsoin, minkälaista musiikkia siitä syntyy. Se oli todella uusi ja inspiroiva tapa lähestyä säveltämistä, ainakin minulle, vaikka saattaa toki olla monelle muusikolle ihan arkipäivää. 

Kappaleiden ja tekstien syntymisen varrella Johannes sai huomata, että albumille syntyi kuin syntyikin eräänlainen punainen lanka. 

– Viimeisiä kappaleita säveltäessäni huomasin kirjoittaneeni paljon kodista. En siis konkreettisesti kodista, vaan niistä asioista, paikoista ja tiloista, joissa ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja varmaksi. 

– Olin tehnyt albumia aika pitkälle ennen kuin teemojen yhtenäisyys alkoi aueta, mikä ruokki sitten muutamia viimeisiä kappaleita. A Dawn to Fearistä muodostui eräällä tavalla kokonaisvaltaisin konseptialbumimme koskaan, ja juuri sen takia, ettei se ollut aluksi konsepti alkuunkaan! 

– Aiemmin meillä on ollut aina mielessämme valmis kuva, kun olemme lähteneet säveltämään albumia, ja meidän on tarvinnut vain rakentaa se kuva oikeista palapelinosista. Nyt täysin toisistaan irralliset palaset loksahtelivat paikoilleen vasta säveltämisen edetessä, kunnes huomasin rakentaneeni täysin tiedostamattoman kokonaisuuden.

Inhimilliset tekijät

Suurimman huomion A Dawn to Fearillä vie sen yhtä aikaa tunnistettava ja uudenlainen Cult of Luna -soundi, jossa modernin sludgemetallinen ja postrockahtava äänimaisema yhdistyy todella orgaaniseen sointiin.

Cult of Luna kiinnittikin erityishuomiota siihen, että teemansa vuoksi levyn tulee kuulostaa entistä inhimillisemmältä.

– Levyllä on mukana paljon koskettimia eri vuosikymmeniltä, mutta en halunnut nojata vain niihin. Ne ovat tärkeä osa Cult of Lunan soundia, mutta halusin saavuttaa jotain alkukantaisempaa, Johannes selittää.

– Siellä soi oikeissa kohdissa esimerkiksi oikeita jousia, valtava flyygeli ja isoja rumpuja. Ne ovat niin yhtä soundimme kanssa, etteivät ne välttämättä hypi kappaleiden keskeltä esiin minkäänlaisina erityisen sinfonisina elementteinä tai vastaavaa, mutta ne tuovat jyrkimmän kylmyyden keskelle inhimillistä lämpöä.

– Toinen inhimillinen tekijä albumilla on tapa, jolla se äänitettiin. Soitimme kappaleita paljon kerralla, emmekä lähteneet yhdistelemään eri ottoja yhdeksi kokonaisuudeksi. Annoimme vain mennä, syvällä tunteella ja palolla, ja jos soittoon jäi joitakin niin sanottuja virheitä, ne saivat jäädä osaksi levyä ja sen kantavaa teemaa.

Tämän alkukantaisuuden voi kuulla myös Johanneksen laulussa, joka on muuttunut viime vuosina jopa Cult of Lunan alkuaikoja raaemmaksi. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta aggressiivista musiikkia esittävästä laulajasta.

– Tiedän, että moni laulaja kertoo oppineensa iän myötä parempia tekniikoita, mutta minun kohdallani tilanne on lähes päinvastainen! Johannes huudahtaa ja naureskelee pitkään.

– Olen todellakin unohtanut tehdä kotiläksyjäni jo vuosikausia. Sen takia ääneni saattaa olla keikan jälkeen ihan maassa, mutta samalla olen huomannut löytäneeni ääntelyyni sitä tunnetta, joka siitä oli jossain vaiheessa jo hieman tasoittumassa. Kyse on siitä, millä tavalla kanavoin tunteeni lauluun miettimättä seuraamuksia.

– Voi olla, että kadun tätä myöhemmin, mutta juuri nyt haluan ennemmin ikuistaa äärirajoille vietyä tunteenpaloani niin täysillä kuin mahdollista sen sijaan, että miettisin liikaa sitä, kykenenkö toimittamaan tätä ääntä vuosien päästä.

A Dawn to Fear ei todellakaan päästä kuulijaansa helpolla. Sen ohella, että albumi rakentuu loputtoman raskaista kerroksista omalaatuista metallia ja on mielenmaisemaltaan vähintäänkin yhtä raskas, se kellottaa peräti 79 minuuttia. Johannes hymähtää useampaan otteeseen kertoessaan painineensa itsekin tämän tosiasian kanssa.

– Muistatko ne ajat, kun cd:n mittoja alettiin hyödyntää metallissakin vähän liikaa ja alkoi tuntua siltä, että 80-minuuttinen levy oli eräänlainen itseisarvo? No, se ei ollut syynä nyt, mies vakuuttaa.

– Äänitimme tätä albumia varten paljon musiikkia. Niin paljon, että siitä olisi voinut helposti syntyä tupla-albumi. Lopulta saimme tiivistettyä levyn ja sille hiljalleen syntyneen teeman tuohon nykyiseen mittaan. Mietimme senkin jälkeen päämme puhki, voimmeko leikata vielä jonkin kappaleen, mutta se vahingoitti aina kokonaisuutta.

– Tiedämme itsekin, ettei Cult of Luna ole varsinaisesti mitään leppoisaa hyvän mielen musiikkia. Tämän albumin kohdalla pohdin hetkittäin, olenko todella luomassa niin jyrkkää hirviötä, että sitä voi olla mahdoton lähestyä. Samalla aloin kuitenkin huomata, että levyllä onkin ihan erilainen luonne kuin millään luomuksellamme tätä aiemmin.

– Pikkuhiljaa ymmärsin sen itsekin: A Dawn to Fear ei ole musiikkia, josta muistelee jälkikäteen jotain tiettyä tunnelmaa, melodiaa tai riffiä. Se on mielentila. Ja aivan kuten käsittelin levyä tehdessäni omia ristiriitojani, toivon sen kietoutuvan myös kuulijoiden alitajuntaan. Tämä saattaa olla albumi, joka saa muutkin kyseenalaistamaan itsensä.

Vapaaksi suurkaupungista

A Dawn to Fear sai Johanneksen pohtimaan omaa elinympäristöään Ruotsissa. Elämä on vienyt hänet lapsuutensa aikoihin noin 50 000 asukkaan Uumajasta Tukholman miljoonakaupunkiin. Pitkään hän uskotteli itselleen olevansa kuin luotu suurkaupungin sykkeeseen, mutta viimeinen vuosi ja albumin säveltäminen ovat kääntänyt hänen päänsä.

– Kun olin nuori, minulla oli valtava kiire pois kotikaupungistani, jossa kaikki tunsivat toisensa. Varsinkin teini-ikäisenä syyllistyin kotiseutuvihaan, kuten moni muukin. Kaikki siellä oli muka jälkeenjäänyttä, Johannes hymähtää.

– Halusin ehdottomasti suurkaupunkiin. Paikkaan, jossa tapahtuu kaikkea koko ajan, jossa kaikki on saatavilla milloin vain, josta saa töitä varmasti ja josta voi matkustaa helposti minne vain. Tukholma tuntui nuoruudessani kaukaiselta paratiisilta verrattuna tuppukylään, jossa ainoa keino paeta sen todellisuutta oli tehdä musiikkia.

– Kun kirjoitin A Dawn to Feariä, huomasin pohtivani entistä tarkemmin sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Sitten eräänä päivänä seisoin lasteni kanssa törkyisessä metrossa muutaman narkkarin keskellä saappaat harmaanvalkoisen suolatun lumimuhjun peitossa. Huomasin ajattelevani, etten halua lasteni kasvavan täällä.

– Heti perään tajusin, että olen voinut oikeastaan itsekin jo pitkään pahoin. Todella pahoin. Olin pakottanut itseni vuosikaudet ympäristöön, joka tukahduttaa minut. Sen myötä muutimme tänä vuonna kauemmaksi Tukholmasta, pieneen saaristokaupunkiin, jossa meri ja metsät ovat lähempänä. Huomasin kykeneväni taas hengittämään.

Johannes kertoo pohtineensa elämänmuutoksen seurauksena sitä suuntaa, mihin ihmiskunta on menossa. Ruotsin tilanne on hyvin samanlainen kuin Suomessa: maassa on vain muutamia kasvavia kaupunkeja, joihin kaikki muuttavat ikään kuin pakosta. Samalla pienemmät kaupungit kuihtuvat olemattomiin, ja pian kaikki voivat kollektiivisesti pahoin suurkaupungeissa lieveilmiöineen, vaikka monen sydän vetäisi takaisin maaseudun rauhaan.

– Mielestäni tässä kiteytyy yksi nykyihmisyyden hämmentävimmistä ristiriidoista: halumme olla omia itsenäisiä yksilöitämme ja erottua joukosta, mutta elää samalla helppoa elämää ja piiloutua massaan, Johannes pyörittelee.

– Moni luova ihminen syntyy pikkukaupunkiin, on pahimmassa tapauksessa syrjitty tai kiusattu koko nuoruutensa ja pakenee heti mahdollisuuden auetessa suurempaan kaupunkiin, jotta hän ei joutuisi silmätikuksi. Samaan aikaan ihminen saattaa pinnistellä koko elämänsä tullakseen ympäristönsä tai edes oman itsensä hyväksymäksi.

– Vapaus olla sitä, mitä todellisuudessa on. Sehän on jotain sellaista, mihin me kaikki pyrimme? Me kaikki olemme tietenkin erilaisia, mutta omalla elämänkokemuksellani väitän, että suurkaupungin rikollisuus, väkivalta ja päihteet kertovat vain siitä, kuinka ihminen kieltää liian tiiviiseen massaan piiloutuessaan suuren osan itsestään.

– Kaipasin todella tätä vapauden tunnetta kaupungissa asuessani. Enemmän kuin ymmärsinkään. Voitte aistia sen varmasti A Dawn to Fearin kappaleista; sen turvattomuuden tunteen, kun valehtelee itsellesi olevansa kotona, mutta ei todellisuudessa ole. Asian myöntäminen itselleni sai minut hakeutumaan oikeaan kotiini, mikä todella vapautti minut.

Julkaistu Infernossa 8/2019.