”Uusi In the Woods -levy tulee olemaan hämmentävä kokonaisuus” – lue haastattelu!

Norjalainen In the Woods... versoili muinoin kolmella albumillaan black metalista progen kautta avantgardeen. Vaadittiin 14 välivuotta, ennen kuin nämä oksat alkoivat kantaa uutta hedelmää.

Vielä muutama kuukausi sitten tuntui täysin mahdottomalta, että norjalainen In the Woods… julkaisisi vielä uutta musiikkia bändin vietettyä lähes täydellistä hiljaiseloa vuosituhannen vaihteesta lähtien. Yhtä mahdottomalta tuntui, että yhtyeen takana olisi oikeasti verta ja lihaa.

Salaperäisyyden verho hälveni allekirjoittaneelle vasta, kun rumpali Andreas Kobro vastasi eräänä maaliskuisena iltana puhelimeen.

– Tarkoituksenamme ei ollut peitellä mitään, Andreas kertoo. – Se tapahtui ikään kuin vahingossa… Elimme aikaa ennen internetiä ja soitimme pohjoismaisessa äärimetallibändissä, joten oikeastaan kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, keitä olimme.

– Asiaan vaikutti tietenkin sekin, että 90-luvulla tällaisessa norjalaismusiikissa pätivät tietyt säännöt, joita ei kannattanut lähteä rikkomaan. Vaihtoehtoja oli oikeastaan kaksi: saattoi joko tehdä jotain sokeeraavaa ja nousta parrasvaloihin tai pitää päinvastaisesti matalaa profiilia ja antaa musiikin puhua puolestaan.

Kun katselee vanhoja promokuvia, joissa bändin jäseniä ei näy välillä metsämaisemien seasta lainkaan, tai ainakaan heidän kasvoistaan ei saa mitään tolkkua, lienee sanomattakin selvää, että bändi valitsi jälkimmäisen tien.

– Meitä yritettiin puskea debyyttimme folkahtavan ja huuruisen äärimetallin takia black metalin ahtaisiin lokeroihin, ja vaikkei se koskaan oikein sopinut meille, kuljimme nuoruuden vimmassamme totta kai mukana. Niiden piirien välittömän itsepäinen henki sopi ihan täydellisesti In the Woodsille.
– Juuri nyt, vuonna 2016, tilanne on tietenkin ihan erilainen. Tuntuu oikeastaan siltä, ettei mikään bändi saisi kuulua mihinkään lokeroon, vaan kaikkien kuuluisi olla täysin vapaita kaikesta, Andreas hymähtää.

Jälleensyntymä talviunilta

Toisin kuin moni on olettanut, In the Woodsia ei haudattu koskaan lopullisesti. Andreas korostaa, että vaikka paluusta puhuminen olisikin kiinnostavampaa, In the Woods on ollut ennemminkin tietoisessa syväjäässä.

– Myönnettyämme viimein, joskus keväällä 2000, ettei In the Woodsilla ole tulevaisuutta, sovimme Botterin kaksosten [bändin basisti ja kitaristi] kanssa antavamme bändin levätä rauhassa niin kauan kuin on tarpeen.

– Olimme säveltäneet paljon uutta musiikkia, mutta se ei vain tuntunut sujuvalta. Kyseessä ei kuitenkaan ollut hajoaminen. Tiesimme Botterien kanssa jatkavamme säveltämistä vielä jossain vaiheessa, ja koska In the Woods on yhtä kuin meidän kolmen soitto, saatoimme vain odottaa oikeaa aikaa ja paikkaa tämän tapahtumiselle.

In the Woodsin toistaiseksi viimeisin julkaisu on vuonna 2000 äänitetty livealbumi Live at the Caledonien Hall. Levy julkaistiin vasta vuosia bändin telakalle jäämisen jälkeen, ja samainen tallenne teki yhtyeen tutuksi lukemattomille kuulijoille – vuosia liian myöhään.

Andeas kiirehtii korostamaan, ettei tällaisilla seikoilla ole lopulta merkitystä. In the Woods tuli tiensä päähän jo paljon aiemmin, johtuen syistä, joilla ei ollut mitään tekemistä menestyksen tai sen puutteen kanssa.

– Tiesimme tavallaan jo Strange in Stereon [1999] julkaisun aikoihin, että In the Woodsin taival oli tulossa päätökseensä. Bändi oli ollut elämäntyömme koko pienen ikämme, emmekä tietenkään halunneet myöntää tilannetta.

– Musiikistamme oli tulossa kompromissi. Ne, jotka ovat kuunnelleet levyjämme, saattavat pitää tätä hyvänäkin juttuna, koska musiikkimme kuulostaa niin monen lajin ristisiitokselta, mutta se ei ollut kompromissia. Se syntyi tiettyyn rajaan asti kuin itsestään, kunnes… olimme ajautuneet niin erillemme, että revimme kaikki eri suuntiin.

– Jo ennen viimeistä albumiamme taistelimme vuosikausia luovuutemme kanssa. Koimme takkimme ensimmäistä kertaa täysin tyhjäksi Omnion [1997] jälkeen, ja meidän oli tavallaan keksittävä musiikkimme uudelleen. In the Woodsin soundi oli edelleen olemassa, mutta olimme huomaamattamme ajautuneet eri teille elämissämme.

– Näin jälkikäteen tämän ymmärtää hyvin. Varhaisimmat levymme heijastelivat senhetkistä ikäämme täydellisesti, ja olimme 90-luvun lopulla parikymppisiä. Kuten kaikki tietävät, elämässä tapahtuu tuolloin runsaasti sellaista, joka muuttaa ihmistä paljon.

Mustuutta metsistä

Jos In the Woodsin väliaikainen tuho tuli vastaan hämmentävän nopeasti, koko bändin elinkaaren voi sanoa muodostuneen vastaavalla tavalla. Kolmannen albumin ilmestyessä debyytistäkin oli kulunut vain nelisen vuotta.

Vuonna 1995 julkaistua Heart of the Ages -debyyttiä voi verrata Arcturusin Aspera Hiems Symfonian ja Ulverin Bergtattin kaltaisiin albumeihin, jotka olivat vahvasti aikansa kuvia ja samalla tekijöilleen ainutlaatuisia levytyksiä.

– ”Viimein!” Siinä on ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni debyytistämme, Andreas naurahtaa. – Olimme työstäneet sen musiikkia nelisen vuotta, soittaneet loputtomasti keikkoja ja haaveilleet albumin julkaisemisesta vaikka miten pitkään, minkä jälkeen levyn kuin levyn tekeminen oli nuorille kolleille maailman uskomattomin juttu.

– Äänitimme albumin muutamassa päivässä analogisesti, ja vaikka levy voi vaikuttaa hieman demomaiselta ja raa’alta, se on sitä hyvästä syystä. Sitä tunnelmaa on ihan mahdotonta kopioida. Levyn valmistuttua se tuntui hieman etäiseltä, mutta näin jälkikäteen olen oppinut arvostamaan sitä oman aikansa kuvana paljon enemmän.

– Olin 15–16-vuotias, kun sävelsimme Heart of the Agesin musiikkia, ja 17–18, kun albumi julkaistiin. Muistatteko, miten paljon oma musiikkimakunne muuttui tuolla välillä? Se saattoi heittää ihan kuperkeikkaa! Saattoi väittää, ettei kuuntele enää samoja bändejä, vain palatakseen niihin vuosia myöhemmin.

Kirkkautta vuorilta

Omnio, kaksi vuotta debyytin jälkeen julkaistu albumi, on noussut vuosien saatossa eräänlaiseksi kulttiklassikoksi. Andreas löytää syyn tähän musiikin rehellisyydestä.

– Olimme viehtyneet yhä enemmän 70-lukulaiseen progeen ja psykedeliaan ja tunsimme olevamme täynnä täysin hulluja ideoita. Huomasimme, että voimme soittaa vaikka puolalaista polkkaa ja kuulostaa silti omaltamme, mikä sai mielikuvituksemme lentämään!

– Rikoimme jo toisella levyllämme paljon edustamamme musiikin sääntöjä, mikä herätti sekä ihastusta että vihaa. Omnio oli karun debyyttimme jälkeen jollain kierolla tavalla kirkas ja lämmin levy, samassa hengessä kuin hämmentävimmät 70-lukulaiset albumit, mikä oli täsmälleen sitä mihin pyrimme.

Andreas kertoo In the Woodsin tiedostaneen, että olisi voinut jatkaa Heart of the Agesin tai varsinkin Omnion linjalla loputtomasti. Kolmas albumi Strange in Stereo jatkoi kuitenkin bändin ristiretkeä musiikin ääriin – tosin lähes päinvastaisista syistä kuin Omnion kohdalla.

– Bändi oli matkalla kohti tuhoaan jo siinä vaiheessa, kun Strange in Stereota sävellettiin. Tämäkin liittyy tavallaan ikään, koska yhtä lailla kuin löysimme kaikki uudet bändit yhdessä, aloimme lopulta etääntyä toisistamme ihan erilaisen musiikin pariin. Joku upposi yhä syvemmälle huurun sekaan, toinen taas punkiin ja rockiin.

– Strange in Stereo oli Omnion valoisuuden ja lämpöisyyden sijaan aika kylmä, etäinen ja jopa epämiellyttävä albumi. Se toimi omalla tavallaan ja kuulosti ehdottomasti In the Woodsilta, mutta heijasteli ennemmin ryhmämme rivien rakoilua kuin varsinaista luovuuden vimmaa.

Polku paluulle

In the Woods hajosi vuonna 2000 ja palasi 2014. Andreas naurahtaa, että vanha suola alkoi kai janottaa.

– Paluu tapahtui aika luonnollisesti. Meillä oli paljon In the Woodsin kaltaista musiikkia valmiina tahoillamme, ja kun palasimme ensimmäistä kertaa vuosiin treenikselle, tiesimme ensitahdeista lähtien, ettei tämä soundi kuulosta miltään muulta kuin In the Woodsilta.

– Totta kai olemme saaneet hieman lisää ikää, soitamme paremmin ja pahin musiikillinen uhmaikä on ohi, mutta olemme silti yhä jääräpäisiä oman tiemme kulkijoita. Löysimme nopeasti yhdessä soittamisen ilon, ihan kuin olisimme olleet alle parikymppisiä, ja se oli avain bändin paluulle.

Aiemmin puhuttiin uudesta albumista, sitten tupla-albumista, mutta nyt Andreas ei edes yritä peitellä innostustaan kertoessaan, miten paljon raakamusiikkia oikeastaan löytyykään.

– Tämä luovuuden vimma on ollut sitä luokkaa, etten ihmettelisi lainkaan, vaikka julkaisisimme lähivuosina viisikin levyä. Aluksi julkaisemme yhden yli 70-minuuttisen albumin, joko touko- tai elokuussa. Siitä eteenpäin on enemmän julkaisijastamme kuin meistä kiinni, milloin seuraavat levymme näkevät päivänvalon.

– Tiedän, kuinka vaikea kenenkään ulkopuolisen on uskoa tätä, mutta kuultuani juuri levyn uusimmat masterit uskallan sanoa varmasti, että albumi kuulostaa täydellisesti In the Woodsilta. Se tulee olemaan hämmentävä kokonaisuus, ja kaikki bändimme tunnelmat akustisuuksista utuisuuksiin ovat kohdallaan.

Vuosirenkaiden etu

Parinkymmenen vuoden takaisen tunnelman ja soundin säilyttäminen vuonna 2016 julkaistavalla levyllä on helpommin sanottu kuin tehty. Andreas linjaa uusillekin bändeille sitä, että kyse on jostain ihan muusta kuin teknisistä taidoista.

– Kaikki on kiinni oman soundinsa kuuluviin saamisesta. Liian monet bändit pyrkivät kuulostamaan joltakin esikuvaltaan. Siinä tavallaan hylätään oma ääni, koska jonkun kokeneemman muusikon kädenjälki miellyttää korvaa. Raja kopioinnin ja opin ottamisen välillä on hämärtynyt, koska kopiointi on helppoa.

– Toisaalta sitä omaa ääntä ei voi olla ilman muita. Moni unohtuu liian pitkäksi aikaa treenaamaan kikkailua kotona yhteensoiton sijaan. Kaikkein parasta bändille on yhteensoitto, joten etsikää soittokavereita, kasatkaa bändi ja soittakaa vaikka covereita siihen asti, kunnes soundinne hioutuu yhteen omia biisejänne varten.
Andreas jatkaa alleviivaamalla, ettei haluaisi luennoida tai ojentaa nuoria bändejä liikaa, mutta myöntää löytävänsä 2000-luvulla aloittaneiden bändien piirteistä kaksi erityisen vakavaa puutetta.

– Osa suhtautuu musiikkiin jotenkin insinöörimäisesti. Totta kai on hienoa, että musiikkiin pistetään paljon ajatusta, mutta jos jättää jonkin jutun tekemättä vain sen takia, ettei sellaisessa musiikissa ”saa” tehdä niin, tai jos päinvastoin keskittyy toteuttamaan lajin normeja, tulee todennäköisesti menettämään inspiraationsa.

– Toinen juttu on niinkin yksinkertainen kuin biisit. Biisinkirjoitus tuntuu olevan kadonnut kansanperinne. Keskittykää jokaiseen biisiin. Yksilönä. Tehkää näin niin kauan, kunnes teillä on kasassa niin monta timanttia, etteivät ne kaipaisi edes albumia ympärilleen.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.