Pohjois-Saksassa jo vuosikymmeniä järjestetyn Wacken Open Air -festivaalin aikana sataa usein, mutta nyt, elokuun alussa 2018, aurinko paistaa täydeltä terältä. Taivaalla hehkuvan keltapunaisen mollukan säteet eivät juuri löydä jättimäisen esiintymisteltan uumeniin, mutta festarialuetta kuristavalle hiostavalle kuumuudelle teltasta ei tietenkään ole vastusta.
Gregor Mackintoshin kipparoima, death- ja doom metaliaan crustilla ja grindilla maustava Vallenfyre ei tunnu välittävän helteestä paskankaan vertaa. Carnivore-paitaan, mustaan liiviin, farkkuihin ja maihinnousukenkiin verhoutunut Mackintosh heiluu ympäri lavaa ja patistaa monikansallista yleisöä pogoilemaan sydäntensä kyllyydestä. Ja mikäpä estradin edessä on riehuessa, kun suomalaisrumpali Waltteri Väyrysen terävät piiskakompit suorastaan pakottavat diggarit toinen toistaan suurempiin mosh piteihin ja wall of deatheihin.
Välittömästi keikan jälkeen selviää, että Mackintosh on – tavallaan – varsin hyvä näyttelijä. Hiestä läpimärkä muusikko haukkoo lavan takana henkeä hyvän aikaa ja lähettää sitten väkevän Immortal-henkisen ”fuck the sun” -tervehdyksen kohti taivasta.
– Tiedän toki, että asiat voisivat juuri nyt olla huonomminkin, mutta… Hemmetti minä vihaan helteisiä kesäpäiviä, mies puuskahtaa.
Ennen kuin Vallenfyre-viisikko poistuu takahuoneen tarjoamien varjojen ja viileiden juomien maailmaan, Mackintosh kysäisee mahdollisuutta ottaa muutamia bändikuvia. Mikäpä siinä, kyllähän kameran nappia voi aina painaa ja muistikortilla on vielä tilaa. Kun potretit (joista yksi löytyy parin sivun päästä) ovat hyvässä tallessa, Yorkissa nykyisin asusteleva muusikko kertoo syyn tähän hieman yllättävään fotosessioon.
– Paiskaamme Vallenfyren uran viimeisen keikan Lontoossa syyskuun loppupuolella. Ajattelimme painaa iltamaa varten erikoispaitoja, ja tarvitsemme rätteihin uuden bändikuvan. No, nythän se on otettu! Paljonko muuten ajattelit laskuttaa?
Isän kuoleman jälkeen
”Kuolema. Tuska. Ahdistus. Tätä kolminaisuutta varten Gregor Mackintoshin oli löydettävä ulostulokanava. Kun isäukko siirtyi tuonpuoleiseen, syntyi suruisenvihainen Vallenfyre, Paradise Lostin taiteellisen johtajan hiilenmusta terapiaistunto.”
Näin kirjoitettiin Infernossa vuonna 2017 julkaistussa Fear Those Who Fear Him -albumin arviossa. Tuossa vaiheessa Vallenfyre oli ollut olemassa seitsemisen vuotta, mutta ryhmän elonpäivät alkoivat jo olla luetut.
– Kun isäni John menehtyi syöpään vuonna 2009, en aluksi oikein tiennyt tai ymmärtänyt, kuinka selviäisin hänen poismenonsa tuottamasta musertavasta surusta, Mackintosh muistelee nyt.
– Ratkaisu oli lähempänä kuin aluksi tajusinkaan. Niinpä niin: miten surumielinen ja tuppisuinen pohjoisenglantilainen synkistelijä käsittelee suuria menetyksen tunteita? No, tällaisen kaverin täytyy karjua tunteet pihalle niin lujaa kuin vain keuhkoista lähtee! Hah hah!
Mackintosh tiesi jo Vallenfyren vuonna 2010 otettujen ensiaskelien aikana, että bändi julkaisee albumitrilogian, paiskaa nipun keikkoja ja laittaa sitten lapun luukulle.
– Vallenfyren ideana tosiaan oli auttaa minua käsittelemään isäni kuoleman aiheuttamaa tunnekuohua, mutta enhän minä nyt sentään halua velloa sellaisissa tunnelmissa loppuelämääni. Olen kuitenkin vasta piirun verran alle viisikymppinen, ja saatan hyvällä tuurilla elää vielä jokusen vuoden, Mackintosh naurahtaa.
– Vaikka Vallenfyren lähtökohta oli mikä oli, biisien kirjoittaminen ja keikkaileminen olivat kuitenkin niin antoisia kokemuksia, etten halunnut haudata koko juttua. Tarkoitan sitä, että siirsin Vallenfyren konseptin suunnitellusti syrjään, mutta päätin samalla jatkaa tällaisen Paradise Lostia tanakamman materiaalin maailmassa uuden kokoonpanon kanssa.
Tuoreen bändin nimi on Strigoi, ja sen ensilevy Abandon All Faith on tämän jutun julkaisuhetkellä juuri ilmestynyt.
– Strigoi on ehdottomasti eräänlaista jatkoa Vallenfyrelle, vaikka musiikillinen paletti onkin nyt vähän laajempi. Satunnainen kuulija ei välttämättä huomaa sanoituksissakaan suurta eroa, mutta minulle Vallenfyre ja Strigoi ovat tekstien puolesta varsin erilaisia juttuja.
– Lähdin Paradise Lostin kanssa Amerikan-kiertueelle melko pian Vallenfyren jäähyväiskeikan jälkeen. Tien päällä on aina reippaasti vapaata aikaa – varsinkin jos jättää kaljoittelun vähemmälle –, ja minun osaltani kyseinen rundi kului pitkälti Strigoi-materiaalin säveltämisen parissa. Kun vajaan kuukauden kierros päättyi, minulla oli jo mukava määrä uusia ralleja.
Mackintosh kertoo hypänneensä uuden biisimateriaalin kanssa umpimetsään, ilman mitään tarkempaa tavoitetta tai musiikillista visiota.
– Ihan aluksi hahmottelin mielessäni, että Strigoi voisi esittää melkeinpä funeral doomiksi luokiteltavaa materiaalia. Sävelsin sitten kappaleen nimeltä Carved into the Skin, ja se onkin varsin verkkaista ja painavaa kamaa.
– Olen kuitenkin luonteeltani varsin kärsimätön, ja tajusin tylsistyväni kuoliaaksi, mikäli Strigoin kaikki biisit olisivat Carved into the Skinin tyylisiä. Seuraavaksi kirjoitin Throne of Disgrace -rallin, ja sehän on alle kaksi minuuttia kestävä, grindvaikutteinen raivopala. Hah hah!
Funeral doom grindiä… No, sellaisia bändejä ei ainakaan ole liikaa.
– Aloin miettiä näiden kahden kappaleen äärellä, miksi ihmeessä minun pitäisi rajoittaa itseäni millään tavalla. Että olen julkaissut musiikkia kolmenkymmenen vuoden ajan, joten enköhän minä ole jo lunastanut luvan tehdä mitä haluan, Mackintosh naurahtaa.
– Seuraavaksi sävelsin Phantomsin, ja biisistähän löytyy blastkomppeja, melankolisia melodioita, black metal -vivahteita ja paljon muuta. Jo kappaleen demoversion äärellä tuli vahva fiilis, että nyt muuten löytyi punainen lanka, tämä on Strigoita.
Outoja suomalaisia
Mackintoshin ohella Strigoin ydinkokoonpanoon kuuluu Vallenfyressakin soittanut entinen Extreme Noise Terror -basisti Chris Casket.
– Vallenfyren tekstien kirjoittaminen oli minulle ilmeisistä syistä terapeuttista ja eheyttävää, mutta yleisesti ottaen en ole mikään innokas sanoittaja, Mackintosh sanoo.
– Chris on mainio tyyppi, taitava muusikko ja osaava tekstittäjä, joten pyysin hänet ensi töikseni mukaan tähän bändiin.
Mistä Strigoin sanoitukset sitten kertovat?
– Aivan kuten sävellykset, myös tekstit ovat varsin monipuolisia. Strigoin nimi tulee vanhasta romanialaisesta kansantarustosta, mutta kappaleiden lyriikat pureutuvat huomattavasti todellisemman maailman kauhuihin. Minullahan on ollut jo teini-ikäisestä asti hyvin vahva side punkkiin, ja yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Umpityperän brexitin, toinen toistaan julmempien sotien ja muun paskan aikakaudella tuntuu, että maapallo muuttuu päivä päivältä järjettömämmäksi paikaksi!
– Kuten Abandon All Faith -otsikostakin voi päätellä, albumilla kritisoidaan myös organisoitujen uskontojen toimintamalleja. Joskus takavuosina olin nihilistinen ateisti, eivätkä uskonnot kiinnostaneet minua vittuakaan – ainakaan niin kauan, kun hihhulit eivät tulleet ovelleni julistamaan ”muuten joudut helvettiin” -juttujaan. Viime vuosina minusta on tullut asian suhteen… vähän militantimpi. Uskonnolliset liikkeet kontrolloivat ihmisiä väärällä tavalla ja uskontojen nimissä tehdään aivan liikaa hirveitä tekoja. En pysty vaikenemaan näiden juttujen äärellä.
– Scorn of the Father -kappaleen teksti puolestaan liittyy eräällä tavalla yhtyeen nimeen. Bukarestissa nimittäin tehtiin 1970-luvun alussa brutaaleja murhia, ja lopulta niiden tekijäksi paljastui sarjatappaja nimeltään Ion Rîmaru. Hän sai kuolemantuomion, joka pantiin täytäntöön 1972. Vähän myöhemmin myös Ionin isä Florea menehtyi epäilyttävissä olosuhteissa… Kun hänen kuolemaansa alettiin tutkia tarkemmin, poliisit löysivät pitäviä todisteita siitä, että Florea oli tappanut useita ihmisiä jo 1940-luvulla. Sarjamurhaaminen oli siis perheen yhteinen harrastus, ja Ionia on kutsuttu joissain yhteyksissä nimellä The Strigoi of Bukarest.
Missä ja miten ylipäänsä törmäsit Strigoi-sanaan?
– Olimme joskus keikalla Transylvaniassa, ja joku antoi minulle ikivanhoja paikallisia kansantaruja käsittelevän kirjan. Jotkin tekstit olivat kuolettavan tylsiä, mutta tarina Strigoi-uskomuksen taustalla oli kaikkea muuta.
– Romanialaisten mukaan Strigoi oli – ja on – räyhähenki, joka pystyy nousemaan haudasta. Strigoi voi ottaa minkä tahansa hahmon ja saa voimaa elävien olentojen verestä – kyllä vain, tässä mielessä se on myös eräänlainen vampyyrien esi-isä.
Jos sinä kuolisit ja nousisit haudasta, minkä muodon ottaisit?
– Odotahan… Voisin syntyä uudelleen sinivalaana! Niillähän ei ole muita uhkia kuin ihminen, joten köllöttelisin vain valtamerten aalloilla ja vähät välittäisin muiden ongelmista. Hah hah!
Entäpä jos pystyisit herättämään henkiin kolme menehtynyttä muusikkoa… Keille antaisit uuden mahdollisuuden?
– (pitkä tauko) Hmm, vaikea kysymys… Mielessä käväisi esimerkiksi Sid Vicious, mutta minkä takia palauttaisin hänet elävien kirjoihin? Anteeksi vain, mutta hän oli arvaamaton huumeaddikti, enkä ole ihan varma, olisiko hänen henkiin herättämisensä sittenkään hyvä ajatus. Pahoittelut Sid, minä passaan.
– Thomas ”Quorthon” Forsberg olisi yksi valinnoistani, vaikka Bathoryn myöhempi tuotanto olikin aika kehnoa. Olisi myös mielenkiintoista nähdä, kuinka korkealle Quorthonin hiusraja kiipeäisi!
– Chuck Schuldiner, tietenkin! Maailmani ei ole palautunut entiselleen sen jälkeen, kun kuulin Scream Bloody Goren vuonna 1987. Tapasin Chuckin jokusen kerran, ja hän oli sosiaalisesti varsin introvertti tapaus, mutta pidin hänestä kovasti. Ja miten loputtoman mahtava biisinkirjoittaja hän olikaan!
– Kukahan olisi se kolmas… Herranen aika, Martin Eric Ain! Huh huh, melkein unohdin hänet. Hellhammer ja Celtic Frost määrittivät musiikillista kasvuani erittäin vahvasti 1980-luvun puolivälissä, eikä mikään olisi hienompaa kuin kokea Ain, Tom G. Warrior ja Reed St. Mark esittämässä Morbid Talesin ja To Mega Therionin materiaalia.
Oletko nähnyt lavalla Hellhammerin nykyisen inkarnaation, siis Triumph of Deathin?
– Valitettavasti en, mutta olen tutkaillut heidän toimintaansa Youtubesta. Ainakin niissä pätkissä Tom G. on näyttänyt jopa yllättävän iloiselta, Mackintosh nauraa.
– Triptykon on mahtava yhtye, mutta heidän loputon, pateettinen vakavuutensa on toisinaan vähän liikaa. Totta kai muusikko saa olla yrmeä ja totinen, mutta mitä sitten, jos joskus vähän hymähtää, kuten Tom G. on tehnyt Hellhammerin kanssa. Menettääkö silloin uskottavuutensa? Hah hah!
– Hei, te suomalaisethan olette aikamoisina jöröjukkina tällaisten aiheiden asiantuntijoita, joten mitä sanot?
Gregor, olet nyt hieman väärillä jäljillä. Suomihan on tuoreiden tutkimusten – The World Happiness Reportin – mukaan maailman onnellisin maa.
– Minä vitsailin! Jos puhun vakavammin, niin minähän tunnen paljon aika paljon suomalaisia, eikä yksikään heistä ole minkäänlainen hapannaama, Mackintosh nauraa.
– Rumpalimme Waltteri on kyllä vähän outo suomalainen, sillä hän ei juurikaan juo alkoholia… Mutta ei hätää, kyllä Waltteri vielä oppii, mikäli hän jaksaa katsella meidän vanhempien ukkojen toilailuja vielä pidempään… Ja toivottavasti jaksaa, sillä hänestähän on tullut aikamoinen luottomies viime vuosien aikana. Waltteri soitti myös Strigoin levyn rumpuosuudet, mutta livekokoonpanossa häntä ei kuitenkaan nähdä.
Millaisia keikka-aikomuksia Strigoilla on?
– Soitamme ainakin joitakin festivaalivetoja ensi kesänä. Ja jos albumi saa innostuneen vastaanoton, ehkä lähdemme myös jollekin kiertueelle. Saapa nyt nähdä.
Paradise Lost.
Ei salailua
Waltteri Väyrysestä puheen ollen: tämän tarinan kirjoitushetkellä suomalaistaituri on saanut Paradise Lostin kuudennentoista studioalbumin rumpunauhoitukset valmiiksi.
– Menimme lupaamaan Nuclear Blastille, että pitkäsoitto on meidän osaltamme valmis jouluun mennessä. Eiköhän se siis ilmesty ensi kevään aikana, Mackintosh kertoo.
– Työskentelemme taas kerran äänittäjä-miksaaja-tuottaja Jaime Gomez Arellanon kanssa. Hän on tehnyt hienoa duunia edellisten levyjemme parissa, emmekä keksineet yhtäkään syytä, miksi meidän olisi pitänyt vaihtaa yhteistyökumppania.
Millaisia ajatuksia tuore Paradise Lost -materiaali sinussa itsessäsi herättää?
– Edellinen albumimme Medusa [2017] oli vahvasti doom metal -vaikutteinen teos, mutta tuleva pitkäsoitto on musiikillisesti paljon vaihtelevampi kokonaisuus. Mukana on doom- ja death metalia, tunnelmia 80-luvun goottiskenestä ja kaikenlaista muuta. Olen ainakin tällä hetkellä melkoisen tyytyväinen levyyn.
Albumi siis saapuu markkinoille vasta muutaman kuukauden kuluttua, mutta odotuksen ankaraa tuskaa lieventää eräs erittäin kiinnostava tekele – toimittaja David E. Gehlken valmistelema No Celebration: The Official Story of Paradise Lost -kirja. Teoksen pitäisi olla saatavilla marraskuun loppupuolella.
– David teki kanssamme todella pitkiä haastattelusessioita, ja istuntojen jälkeen minusta tuntui kuin olisin käynyt terapiassa. Toimittaja saattoi aloittaa, että tänään pitäisi puhua siitä ja tästä levystä, ja ajattelin saman tien, että perkele, se aikakausi oli ihan perseestä, mutta jutellaan nyt sitten, Mackintosh nauraa.
– Ennen kuin kirjan tekeminen ylipäänsä alkoi, päätimme koko bändin kesken, ettemme lähde salailemaan yhtään mitään, vaan puhumme kaikista asioista sataprosenttisen rehellisesti. Mukaan päätyikin tarinoita, joiden takia jotkut saattavat suutahtaa pahemmankin kerran, mutta minkäpä teet… Koko kirjan ideahan olisi kuollut saman tien, mikäli olisimme alkaneet laskelmoida, että tuosta ja tuosta aiheesta ei sitten muuten puhuta.
Kirjan alkusanoista vastaa Bolt Throwerin ja Memoriamin laulaja Karl Willets. Miksi juuri hän?
– Tutustuimme Karliin hyvin varhaisessa vaiheessa. Olisikohan se ollut Paradise Lostin uran kolmas keikka, kun törmäsimme toisiimme ja huomasimme olevamme varsin samanhenkisiä kavereita, Mackintosh muistelee.
– Karl oli eräs Birminghamin skenen voimahahmoista jo 80-luvulla. Tämä herätti meissä valtavaa kunnioitusta, sillä kaupungista tai sen laitamilta tuli Bolt Throwerin lisäksi esimerkiksi Napalm Death, Cerebral Fix, Godflesh ja monia muita pienempiä bändejä. Paradise Lost oli puolestaan kotoisin vähän pohjoisemmasta Englannista, ja Halifaxista oli noin kahden ja puolen tunnin ajomatka Birminghamiin… Meidän silmissämme Birmingham näyttäytyi heavyn, death metalin ja grindcoren maailmanlaajuisena mekkana. No, emme todellakaan olleet ainoita tällä tavalla ajattelevia tyyppejä! Hah hah!
Julkaistu Infernossa 10/2019.