Tuomas Alfthan, Apina
1. Tesseract: Polaris
– Huima kasvu biisinkirjoittamisessa verrattuna kakkoslevy Altered Stateen. Myös soundillisesti kultaa.
2. Cattle Decapitation: The Anthropocene Extinction
– Tulevan kesän Tuskan odotettu vieras vetää uusimmalla levyllään todella tyylitajuista riffittelyä, vaikka tempot hivelevät taivaita ajoittain.
3. Refused: Freedom
– Todella groovaavaa riffittelyä ja kovia biisejä, eikä genrerajoille turhaa kumarrella. Levy soi luultavasti eniten Apinan keikkapakussa kesän kiertueen aikana.
Tero Kalliomäki, Embassy of Silence ja Saattue
1. David Gilmour: Rattle That Lock
– Räplää sitä lukkoa. Albumi joka sisältää High Hopesin tasoisen klassikon In Any Tongue, eikä yhtään heikkoa biisiä, ei voi kuin päätyä ykkössijalle. Levy olisi hyvin voinut olla Pink Floydin viimeinen, sillä tämä on huomattavasti mielenkiintoisempi ja ehjempi kokonaisuus kuin Endless River, joka jätti ainakin itseni kylmäksi. Mutta ehkä parempi näin, David voi vielä eläkepäivillään kyhäillä lisää tunnelmallisia klassikoita. Ensi kerran kuulin albumin biisejä livenä Kroatissa ja silloin suosikiksi nousi Faces of Stone, jonka tahdissa voi ottaa vaikka valssiaskeleita.
2. Leprous: The Congregation
– Tämä on siitä harvinainen progelevy, että ensi kerran kun kuulin, niin en pitänyt levyn liiallisesta ”nykivyydestä” vaikka progefani olenkin. Mutta usean kuuntelukerran jälkeen aloin itsekin nykimään levyn tahtiin ja se aukesi. Parasta levyllä on Einarin kauniit laulumelodiat ja Baardin rumputyöskentely. Jos et levyä ole kertaakaan kuullut, suosittelen aloittamaan Moon-biisin kertsillä. Harmittaa kun jäi keikka näkemättä, toivottavasti tämä orkesteri nähdään Suomen festareilla ensi kesänä.
3. My Dying Bride: Feel the Misery
– My Dying Bride ja Venom taistelivat pitkään pääni sisällä kolmossijasta, mutta koska olen jo 90-luvulta saakka ollut MDB-fani, voiton sai viedä tämä levy. MDB edustaa itselle samaa sarjaa kuin monelle AC/DC, lähes jokainen levy kuulostaa samalta, mutta silti orkesteriin ei kyllästy. Aaron valittaa jälleen kurjuudesta ja viulu vinkuu – täydellistä. Aaron on kyllä kehittynyt vuosien varrella huomattavasti laulajana ja herran puhtaat laulut ovat silloin tällöin muutakin kuin valittavaa ”laulua”. Turhat tuplabasarit kun olisi jättänyt pois, niin levy olisi saattanut nousta jopa taistelemaan Leprouksen kanssa kakkossijasta.
Kalle Koo, At the Hollow
1. Between the Buried and Me: Coma Ecliptic
– Innovatiivisen hämmentävää, hieno maailma, toimii erittäin hyvin!
2. Halo 5: Guardians (Original game soundtrack)
– Tämä on erittäin lähellä sydäntä. Ei lisättävää.
3. Faith No More: Sol Invictus
– Loistava orkesteri, on tullut aikanaan kuunneltua todella paljon. Sen takia tämä, nostalgiaa. Motherfucker-biisi toimi heti.
Juttusarjan aiemmat osat löydät klikkaamalla tästä.