Eletään kesäkuun alkua 2000. Slipknotin nimikkoalbumin ilmestymisestä on vierähtänyt noin yksitoista kuukautta ja bändi on uransa toisen Euroopan-kiertueen alkumetreillä. Puolitoistatuhatta diggaria sisuksiinsa imaiseva Frankfurtin Batschkapp on myyty loppuun aikoja sitten.
Taakse jäänyt vajaa vuosi on ollut hurja. Slipknotin ensimmäisen virallisen pitkäsoiton – yhtye lukee vuonna 1996 ilmestynyneen Mate. Feed. Kill. Repeat. -levyn demoksi – myyntikäyrät ovat osoittaneet koko ajan kiihtyvämpään suuntaan ja maggots-nimen saaneet fanilaumat ovat kasvaneet eksponentiaalisesti joka puolella maapalloa. Asiasta ei ole enää mitään epäilystä: Slipknot on vuosituhannen vaihteessa ylivoimainen sensaatio raskaan musiikin maailmassa.
Frankfurtin iltapäivä on hiostavan kuuma, ja Iowan osavaltion pääkaupungissa Des Moinesissa vuonna 1995 perustetun Slipknotin jäsenet käyskentelevät ympäri Batschkappin katettua takahuonealuetta hikeä ohimoiltaan pyyhkien. Mutta kuka on kuka? Tai tarkemmin sanoen: ketkä ovat soittajia ja ketkä puolestaan yhtyeen teknikoita? Slipknotin maailman ytimeen vuonna 2000 hyppäävä ummikko on todellakin ummikko, sillä bändin muusikoiden todelliset kasvot ovat pysyneet varsin hyvin piilossa julkisuudelta.
Kahden jäsenen henkilöllisyys kuitenkin selviää vielä saman iltapäivän aikana, sillä kiertuemanageri tuo laulaja Corey Todd Taylorin (#8) ja kitaristi James Donald ”Jim” Rootin (#4) haastateltavaksi pienen odotuksen jälkeen.
Slipknotin hurja ja paikoin jopa kyseenalainen maine on kiirinyt Suomeen asti ja tunnelma on haastattelun alkuhetkillä hieman hämmentynyt. Taylor ja Root nimittäin osoittautuvat niin kohteliaiksi, lämminsydämisiksi ja… tavallisen oloisiksi kavereiksi, että heidät on vaikea kuvitella maistelemaan omaa ulostettaan – mikä tosin taitaa olla bändin aikoinaan perustaneen Michael Shawn ”Clown” Crahanin (#6) ”etuoikeus” –, juomaan oksennusta tai haistelemaan viikkoja aikaisemmin menehtyneiden lintujen ”kuolemanlöyhkää”. Kaikkea tällaista on kuitenkin huhuttu tapahtuneen, ja nimenomaan lavalla, Slipknotia uusina jumalinaan pitävien ”matosten” silmien edessä.
Mikäli haastateltavia on uskominen, groteskeimmatkin huhut ovat totisinta totta.
– Meillä oli New Yorkissa meet & greet -tilaisuus. Porukkaa oli paikalla varsin runsain mitoin, ja monet kiihkomieliset diggarit halusivat nimmareita mitä eriskummallisimpiin paikkoihin ja asioihin. Eräs tyyppi tahtoi puumerkkimme sääriluuhun, joka todellakin näytti siltä, että se on kaivettu ylös oikeasta haudasta. Se oli jo melko arveluttavaa meininkiä, Root aloittaa.
– Faneilla on myös tapana lahjoittaa meille – erityisesti Shawnille – erikoisia… juttuja, ja New Yorkissa joku toi mukanaan kaksi kookkaan eläimen sydäntä. Hän halusi ensimmäiseen nimmarit ja toinen taas oli lahja bändille. Kohta tämä fani puraisi sydämestä palasen ja nielaisi sen, Taylor hämmästelee.
– Jos me olemme äärimmäisiä tyyppejä, erityisesti lavalla, niin meidän diggarimme vasta äärimmäisiä tuntuvat olevan, Root lisää.
Seuraavaksi ryhdymme keskustelemaan Slipknotin debyyttialbumin studiosessioista.
– Olin haaveillut oman albumin tekemisestä vuosikausien ajan. Kun suuri unelmani lopulta toteutui, halusin jättää lähtemättömän jäljen heavy metalin maailmaan. Tyyliin että jos tämä jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi levykseni, en halua jättää mitään jossiteltavaa. Toisin sanoen pistin kaiken peliin, Taylor kertoo.
– Koska halusin saavuttaa studiossa mahdollisimman raivokkaan fiiliksen, laulukoppi alkoi pian muistuttaa eräänlaista sotatannerta. Amen-yhtye oli nauhoittanut kakkoslevynsä samassa Indigo Ranch -studiossa juuri ennen sessioitamme, ja heidän laulajansa Casey Chaos oli viillellyt itseään mikrofonin äärellä. Paikkaa ei ollut ehditty pahemmin siivota hänen jäljiltään, ja se sopi minulle oikein hyvin… Caseyn jättämien veritahtojen lisäksi siellä oli kuollut rotta, jonka raato löyhkäsi päivä päivältä hirveämmältä. Itse asiassa niin hirveältä, että taisin yrjötä aina nauhoitusten aikana… Mutta juuri näin sen piti mennäkin, sillä veren, kuoleman ja oksennuksen lemu loi juuri oikean tunnelman.
Slipknotia on epäilty myös jonkinlaiseksi levy-yhtiön tuotteeksi…
– Hah hah! Mekin olemme törmänneet näihin huhuihin, Root hymähtää sarkastisesti.
– Vittu sentään! Ei siitä ole montakaan vuotta, kun elin kodittomana kadulla ja yritin selvitä päivästä toiseen. Olin koukussa aineisiin, ja eräänä surkeana päivänä yritin päättää päiväni oman käden kautta. En onnistunut yrityksessäni ja tajusin saaneeni toisen mahdollisuuden. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin minä, mutta viestini on silti seuraava: älkää koskaan luovuttako. Tunnelin päässä on aina valoa, vaikka pimeys tuntuukin välillä läpitunkemattomalta, Taylor painottaa.
– Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen… Levy-yhtiön tuote? Painukaa nyt helvettiin. Hah hah!
Illan konsertti on oma lukunsa. Hieman luvatun ajankohdan jälkeen valokiilat tekevät teräviä viiltoja konserttisalin pimeyteen ja World Domination -kiertueen Frankfurtin-konsertti on yhtäkkiä täydessä vauhdissa.
Lavan edustan valokuvaajille tarkoitetussa tilassa on kuumat oltavat. Parin metrin päässä riehuu yhdeksän maskeerattua, haalareihin pukeutunutta muusikkoa, jotka tuntuvat hyökkäävän päälle melkeinpä kirjaimellisesti. Metallikeikoilla on lopulta hyvin harvoin tarjolla aitoa vaaran tunnetta, mutta Slipknot vuosimallia 2000 on oikeasti uhkaava ja arvaamaton.
Ja jos lavalta sataa niskaan erilaisia nesteitä – sylkeä, vettä ja olutta –, samaa tulee päälle myös fanien suunnalta. Piripintaan myyty halli on täynnä sekopäisiä Slipknotin ”toukkia”, joista suurin osa näkee uuden suosikkibändinsä ensimmäisen – ja tuskin viimeisen – kerran elävänä. Hurjassa lyönnissä olevan bändin ja intensiivisesti mukana elävän yleisön symbioosi on melkein käsin kosketeltavissa.
Konsertin edetessä ajatuksiin nousee tuon tuostakin Slipknot-albumin avaava, moneen kertaan toistuva mantra ”the whole thing, I think, is sick”. Eihän Slipknotia pysty tuon osuvammin kuvailemaan.
Metallin Beatlemaniaa
Kun elävästi mieleen painuneesta ensikohtaamisesta on vierähtänyt melkein päivälleen 19 vuotta, Jim Root istahtaa taas kerran viereiselle penkille. Nyt juttutuokion tapahtumapaikkana toimii Hyvinkään lentokentällä järjestettävän Rockfest-tapahtuman takahuonealue.
Ennen kuin haastattelu syöksyy kohti Slipknotin äskettäin ilmestyneen We Are Not Your Kind -albumin saloja, palaamme vielä muutamiksi hetkiksi takavuosiin – Slipknotin debyyttilevyn 20-vuotispäivän kunniaksi.
– Liityin yhtyeeseen alkuvuodesta 1999. Kitaristi Josh ”Gnar” Brainardin ja Slipknotin tiet erkanivat tammikuussa, ja bändin tyypit kysyivät minua paikkaajaksi saman tien. Mietin tarjousta muutaman hetken verran ja päätin sitten hypätä tämän karusellin pyöritykseen. Jälkikäteen ajateltuna… No, eihän minulla ollut pienintäkään aavistusta, millaiseen hullujenhuoneeseen olen astumassa. Hah hah!
Kun Root oli tehnyt ratkaisunsa, hän päätti panna kaiken yhtyeen kortin varaan.
– Otin lopputilin entisestä työstäni painotalossa, ja se oli loppujen lopuksi aika hurja ratkaisu. En nimittäin ollut lainkaan varma bändin kyvystä elättää minut, sillä Slipknot oli vasta valmistelemassa ensimmäistä albumia.
Milloin tajusit ensimmäisen kerran, että Slipknotissa on kyse jostakin suuremmasta?
– Hankala kysymys! Henkilökohtaisesti diggasin ensimmäisen levymme materiaalista kovasti, mutta ymmärsin toki biisien olevan sen verran rankkoja, ettei kaupallinen menestys ollut mitenkään itsestään selvää. Kun sitten nauhoitimme kappaleita Los Angelesin Malibussa keväällä 1999, studiosessio oli paikoin aikamoista kaaosta ja tuottaja Ross Robinsonilla oli täysi työ pitää projekti ojennuksessa. Tarkoitan näillä asioilla sitä, etteivät kaikki tuon ajan merkit viitanneet siihen, että bändistä tulee kansainvälinen menestystarina, Root naurahtaa.
– Sitten debyyttilevy ilmestyi ja alkoi myydä reipasta vauhtia. Seuraavaksi törmäsimme itseemme musiikkilehtien kansikuvissa ja tajusimme keikkalippujen katoavan fanien taskuihin kiihtyvällä tahdilla. Otti kuitenkin vielä hyvän aikaa, ennen kuin menestys alkoi näkyä millään konkreettisella tavalla… Tuon ajan kiertuebussimme olivat toinen toistaan surkeampia vanhoja rämiä ja reissasimme ympäri maailmaa haisevissa, rikkinäisissä vaatteissa.
– Muistan näiltä ajoilta myös erään meet & greet -tilaisuuden Pariisissa, kun meidän täytyi session päätyttyä lukittautua levykauppaan tuntikausien ajaksi. Paikan ulkopuolella oli valtavasti faneja, eivätkä he suostuneet lähtemään yhtään minnekään. Silloin tuli mieleen, että olemme näköjään päätyneet keskelle jonkinlaista metallin Beatlemaniaa, mutta palkkashekeistä ei kuitenkaan näy vilaustakaan. Hah hah!
Oliko teillä vaikeuksia suhtautua yhtäkkiä heränneeseen intohimoiseen diggailuun?
– Kieltämättä! Suosio on kaksiteräinen miekka. Olimme haaveilleet menestyksestä, ja yhtäkkiä sitä oli tarjolla yllin kyllin. Toki me nautimme yllättävästä tilanteesta, mutta yhtä lailla se alkoi kiristää vannetta pään ympärillä. Aloimme törmätä jatkuvalla syötöllä esimerkiksi näihin ”mikä meininki, jäbät on staroja, mikä meininki” -läppiin, ja se tuntui hemmetin oudolta.
Vihainen kakkoslevy Iowa (2001) oli tulikivenkatkuinen kommenttinne tästä aikakaudesta.
– Debyytti myi lopulta tuplaplatinaa – yli kaksi miljoonaa kopiota – pelkästään USA:ssa ja meitä alettiin repiä joka paikkaan. Perkele, olimme tavallisia jätkiä jostakin Yhdysvaltain takamailta, eikä kukaan osannut valmistaa meitä siihen hirveään myllytykseen median ja fanien taholta… Jossakin vaiheessa tuntui, että jokainen maapallon ihminen haluaa oman palansa Slipknotista ja yhtyeen menestyksestä – ja etenkin mammonasta. Se vitutti pahemman kerran, Root puhisee.
– Kirjoitimme Iowan avaavan People=Shit-kappaleen debyyttilevyn maailmankiertueen aikana, ja sen teksti kertoo tuon ajan tunnelmasta suhteellisen tyhjentävästi: ”Get the fuck outta my face / Understand that I can’t feel anything” ja niin edelleen. Iowan kuunteleminen on vielä tänäkin päivänä varsin haastavaa, sillä levy palauttaa ajatukset välittömästi vuosituhannen vaihteeseen.
Luin joskus haastattelun, jossa Taylorilta kysyttiin, miksi Slipknot ei ole koskaan tehnyt ”toista Iowaa”. Hänen vastauksensa oli suunnilleen seuraava: ”Vittu, minä vihasin sen levyn valmistelemista, mutta rakastan brutaalia lopputulosta. Miksi emme tee toista Iowaa? Siksi, että se levy melkein tappoi meidät.”
– Osuvasti sanottu. Iowa oli tiettyyn ajanjaksoon sidottu pysäyttämätön tunteenpurkaus, emmekä voi, tai halua, tehdä koskaan mitään samanlaista. Se on, perkele soikoon, täysin mahdotonta, sillä olemme nykyään täysin eri ihmisiä, Root puuskahtaa.
– Ylipäänsä se, että Slipknot on olemassa vielä parikymmentä vuotta ensilevyn jälkeen, tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta. Voin vakuuttaa käsi sydämellä, ettei yksikään bändin jäsen olisi aikoinaan uskaltanut ennustaa meidän jatkavan näin pitkään.
Pitkästä aikaa polkupyörällä
Slipknot on a) iso yhtye ja ennen kaikkea, b) amerikkalainen yhtye, ja toisinaan tämä nimenomainen yhdistelmä tarkoittaa ”rajoituksia haastattelun aiheiden suhteen”. Niin myös tällä kerralla.
Joku voisi tietysti kysyä, kuka perhanan idiootti edes harkitsisi tiedustelevansa Jim Rootin mietteitä Shawn Crahanin tyttären hiljattain tapahtuneesta traagisesta poismenosta? Toinen kielletty teema – lyömäsoitintaiteilija Christopher Michael Fehnin (#3) viime keväänä laukomat railakkaat syytökset yhtyekavereita kohtaan ja tästä aiheutunut kalossinkuva takalistoon – olisi tietenkin varsin relevantti aihe, mutta siitä puhuminen näyttää olevan liian kuuma peruna vielä kesäkuussa 2019.
Onneksi muitakin puheenaiheita riittää yllin kyllin. Nostetaan seuraavaksi esiin päättyvä keikkatauko ja We Are Not Your Kind -maailmankiertue, joka alkaa haastatteluiltana Hyvinkäältä.
Oikein arvattu: Slipknotin backstagellä on aikamoinen tohina pari tuntia ennen konsertin alkua, ja bändin teknikot säntäilevät edestakaisin hyvin kiireisinä. Jännittynyt tunnelma ei varsinaisesti yllätä, sillä rundin ensimmäinen keikka on aina enemmän tai vähemmän kaaosta ja sekoilua, mutta erityisesti se on kaikkea tuota tänään: Hyvinkään-konsertti ei ole vain Slipknotin jättimäisen kiertueen neitsytveto vaan myös bändin ensimmäinen täysimittainen keikka sitten 2016 marraskuun.
Ja jos yhtyeen road crew näyttää astelevan tulisilla hiilillä, täsmälleen samankaltaiseksi olotilaansa kuvailee myös Root.
– Olen suoraan sanottuna perkeleen hermostunut. En ole soittanut keikan keikkaa jumalattoman pitkään aikaan, ja kohta nousemme viidentoistatuhannen raivoisasti mylvivän diggarin eteen. Show on luonnollisesti täysin uusi, ja tämän lisäksi suurin osa teknikoistamme on vaihtunut tauon aikana, kitaristi toteaa.
– Mutta vaikka sanonkin olevani jännittynyt, luotan toisaalta vahvasti siihen, että keikan paiskaaminen tuntuu lopulta siltä kuin lähtisi ajamaan pitkästä aikaa polkupyörällä. Kun intro päättyy ja rysäytän kitarasta ensimmäiset soinnut, eiköhän homma ole saman tien hallussa. Ainakin toivon niin!
Miltä viime vuosien rauhallisempi elämäntahti on tuntunut?
– Hemmetin virkistävältä! Soitin aiemmin myös Stone Sourin riveissä enkä ehtinyt tehdä vuosina 1999–2014 käytännössä mitään muuta kuin bändihommia: kirjoittaa musiikkia, työskennellä studiossa tai rymytä jossakin päin maapalloa. Kun Slipknotin edellinen Prepare for Hell -maailmankiertue sitten päättyi Japaniin loppuvuodesta 2016, kalenterini oli tyhjä ensimmäistä kertaa tämän vuosituhannen puolella. Aluksi aikatauluton elämä tuntui oudolta, mutta hyvin pian opin arvostamaan omaa aikaa ja erityisesti sitä, ettei joku hengittänyt koko ajan niskaan.
Syksyllä 2014 ilmestyneen .5: The Gray Chapter -albumin seuraaja taitaa pitää huolen siitä, että joku hengittelee niskaan ainakin seuraavan parin vuoden ajan?
– Näin pitkän paussin jälkeen se tuntuu ihan hyvältä! Lähdimme reissuun muutamia päiviä sitten, ja ihan aluksi tien päällä oleminen tuntui kummalliselta, mutta nyt alan jo tottua tähän – siis ennen ensimmäistäkään keikkaa.
Mitä ajattelet eräästä nykyajan vitsauksesta eli keikkoja herkeämättä kuvaavista ihmisistä?
– Yritän olla ajattelematta sitä, erityisesti tänään. Ennen oli paljon helpompaa, kun soittovirheet eivät jääneet kummittelemaan Youtubeen, Root naurahtaa.
– Vähän vakavammin: olen sen verran vanhan liiton kaveri, etten oikein tajua näitä mobiililaitteitaan jatkuvasti esillä pitäviä tyyppejä. Eihän siinä ole mitään pahaa, mikäli joku nappaa kuvan, jakaa sen sosiaaliseen mediaan ja ilmoittaa kavereilleen, että ”olen täällä, meininki on mahtava”. Mutta jos joku kuvaa koko keikan ja tuijottaa laitettaan herkeämättä koko sen ajan… Se menee minulla yli hilseen. Ymmärrän siis oikein hyvin Toolin kaltaisia yhtyeitä, jotka pyytävät, tai pikemminkin vaativat, faneja laittamaan puhelimen taskuun parin tunnin ajaksi ja nauttimaan keikasta ihan omin silmin. Onko tuollainen liikaa vaadittu? Ilmeisesti.
– Onhan minullakin Instagram, mutta en todellakaan ole mikään someaddikti. Minua kummastuttaa myös se, että tuhansien ja taas tuhansien tyyppien instatilit ovat nykyään täynnä kuvia omasta naamasta tai kehosta. Kuinka itserakas ja -keskeinen ihmisen täytyy olla, jos hän haluaa julkaista päivästä toiseen otoksia vain itsestään? Toki tässäkin asiassa on se toinen puoli… Jos joku löytää elämänsä sisällön somesta, niin kukapa minä olen ketään tuomitsemaan. Tai edes moittimaan.
Palataanpa Slipknotin keikkatunnelmiin. Miten vertaisit yhtyeen tämän päivän esiintymisiä kahdenkymmenen vuoden takaisiin?
– En tarkoita, että meistä olisi tullut vanhoja ja tylsiä, mutta kyllähän ero menneeseen on aikamoinen. Nykyään keikat etenevät suunnitellusti ja varsinaiselle improvisaatiolle tai yllätyksille jää loppujen lopuksi aika vähän tilaa. Takavuosina juuri mikään ei ollut suunniteltua, Root naurahtaa.
– Toki meillä oli aikoinaankin biisilista, mutta siinäpä se melkein oli. Lavalla saattoi tapahtua ihan mitä tahansa, ja tapahtuihan siellä… Halusimme olla maailmanhistorian rankin ja hulluin livebändi, mikä johti nopeasti siihen, että aloimme kilpailla estradilla myös keskenämme. Kuka tekee hurjimman tempun tänä iltana? Luita murtui ja katkesi. Joskus joku syttyi tuleen, sillä haalarimme olivat usein tupakansytytinnesteiden kostuttamia. Lava oli joka ilta kuin taistelukenttä ja tunsimme olevamme kuolemattomia sotilaita.
Viimeistään vuonna 2010 selvisi traagisella tavalla, ettei kukaan ole kuolematon.
– Paulin [Dedrick Gray, #2] menehtyminen oli valtava shokki, ja hän tulee ajatuksiini edelleen lähes päivittäin. Aina kun Slipknot tekee tai saavuttaa jotakin, mietin surullisena, ettei Paul saa kokea tätä, Root toteaa.
– Jotakin kokemamme iskun kovuudesta kertoo sekin, että Paulin muistoa kunnioittanut .5: The Gray Chapter -albumi ilmestyi vasta syksyllä 2014. Paul oli yksi bändin pääasiallisista biisinkirjoittajista ja hänellä oli ihan oma tapansa säveltää. Menetimme valtavan luovuudenlähteen, ja esimerkiksi minun oli pakko ottaa isompaa roolia hänen menehtymisensä jälkeen. Aika pian päätin jättää esimerkiksi Stone Sourin kiertueita tekemättä, sillä nostin riman Slipknot-biisien suhteen aivan tolkuttoman korkealle.
Jim Root lauteilla vuoden 2019 Rockfestissä. Kuva: Jussi Niemelä
Ei mikään studioprojekti
Slipknotilla on ollut onnea matkassa, sillä Paul Grayn ja Joey Jordisonin (rumpali poistui ryhmästä vuonna 2013) kaltaisia biisinikkareita ei niin vain korvata. Fundamentaalisista kokoonpanomuutoksista huolimatta oktetilla ei näytä olevan suurempaa hätää, sillä Jim Root on onnistunut ottamaan vaativan pestin haltuun. Greg Fidelmanin (Metallica, Black Sabbath, Red Hot Chili Peppers) tuottama We Are Not Your Kind onkin vahvasti Rootin käsialaa.
– Jokainen Slipknot-levy on syntynyt hieman eri tavalla. Opimme edelleen uusia asioita säveltämisestä, sovittamisesta ja nauhoittamisesta, kitaristi aloittaa.
– Joskus aikaisemmin studiotyöskentely oli välttämätön paha ennen kiertueelle lähtemistä, mutta nykyään pidän uuden musiikin työstämisestä erittäin paljon. Tällaistako se ikääntyminen on? Hah hah!
Miten uuden pitkäsoiton valmistelu sitten poikkesi vaikkapa .5: The Gray Chapterin tekemisestä?
– Ero oli melkein kuin yöllä ja päivällä. The Gray Chapterin työstämisen aikoihin emme olleet järin koherentti ryhmä ja työskentelimme studiossakin pitkälti yksilöinä. Sen jälkeinen maailmankiertue tiivisti rivejämme ja päätimme valmistella We Are Not Your Kindin ihan eri tavalla. Tärkein yksittäinen muutos oli se, että aloimme taas soittaa kimpassa, niin treenikämpällä kuin studiossakin, ja ryhdyimme tekemään kaikenlaisia pelottomia musiikillisia kokeiluja. Ainakin omiin korviini We Are Not Your Kind soundaa edeltäjäänsä elävämmältä ja nimenomaan yhtyeen – kaveriporukan – tekemältä. Slipknot on ennen kaikkea livebändi eikä mikään perkeleen studioprojekti, joten tekemämme muutokset ovat erittäin tervetulleita.
– Toinen uusi kulma tuli siitä, että kokeilimme todella monenlaisia sovituksia, ja lopulta jostakin biisistä saattoi olla viisitoista erilaista versiota. Vaihtelimme esimerkiksi tempoja ja soitimme sekä klikin kanssa että ilman klikkiä. Usein paras lopputulos löytyi, kun ryhdyimme nauhoittamaan kappaletta livenä, mutta vasta sen jälkeen, kun olimme ensin jauhaneet aihiota klikin kanssa kerta toisensa jälkeen. Tällainen työskentelytapa vei paljon aikaa, mutta onnistunut lopputulos korvaa kaiken vaivannäön.
Miten vertaisit albumia bändin aikaisempiin julkaisuihin?
– Uusi levy on kokonaisuutena hyvin vaihteleva ja sen voi jakaa karkeasti sanottuna kahteen osaan: Insert Coin -introlla alkava levyn alkupuoli on melodinen, tarttuva ja paikoin jopa radioystävällinen. What’s Next -äänimaailmalla starttaava toinen osa on puolestaan kokeellinen, elokuvallinen, vinksahtanut ja raskas. Emme ole koskaan aikaisemmin tehneet tällaista pitkäsoittoa.
Taylor kuvaili albumia jo kesällä 2018…
– Joo, muistan hänen lauseensa: ”This is Iowa levels of heavy.” Corey saa luonnollisesti puhua mitä haluaa, mutta itse en olisi sanonut mitään sellaista. Kun muusikko laukoo jotakin tuollaista ennen kuin levyn nauhoitukset ovat edes alkaneet, se ohjaa fanien ajatuksia ja odotuksia liian vahvasti, Root sanoo.
– Nyt diggarit kuuntelevat We Are Not Your Kindia ja miettivät, että eihän tämä olekaan mikään Iowa-kakkonen. Muistat varmaan, mitä sanoin äsken Iowan uudelleen tekemisestä?
Oletko puhunut Taylorin kanssa uusien biisien sanoituksista?
– Toki. Coreyn mukaan lyriikat ovat synkempiä kuin aikoihin. Tämä johtuu ainakin siitä, että hän purki sanoituksiin tuntemuksiaan kariutuneen avioliittonsa raunioilta. Mutta jos haluat tietää yhtään enemmän, sinun pitää kysyä häneltä itseltään.
– Levyn nimi taas tulee ajatuksesta, että soitamme tällaista musiikkia ja meillä on omat fanaattiset ystävämme. Slipknotin maailma on meille kaikille eräänlainen turvasatama, eikä eroavaisuuksilla – ulkonäöllä, iällä tai vaikka elämänkatsomuksella – ole mitään väliä. Me olemme me, emmekä me ole teidän kaltaisianne!
Turhaa puheenlätinää
Haastatteluaikaa on jäljellä vielä muutamia minuutteja, ja pyydän kitaristia kuvailemaan sävellystapojaan tarkemmin.
– Olen pohjimmiltani thrash metal -tyyppi, sillä opettelin aikoinaan soittamaan Megadethin Killing Is My Business… and Business Is Goodin ja Peace Sells… But Who’s Buyingin tahdissa – Metallican varhaisia levyjä unohtamatta. Toisaalta rakastan niin The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kaltaisia klassisia pop/rock-yhtyeitä kuin Yesin ja Pink Floydin tyylisiä progressiivisempia bändejä. Kun kirjoitan uutta musiikkia, yritän yhdistää nämä vaikutteet ja kuorruttaa koko jutun rankalla punk rock -asenteella. Rankkuus, melodisuus, progressiivisuus, tinkimätön asenne, hämärämmät kokeilut… Tällaisesta kimpusta ne nyky-Slipknotin tärkeimmät ainesosat löytyvät.
Kitaristi lisää mainittujen elementtien alkaneen löytää paikkojaan Vol. 3: (The Subliminal Verses) -albumilla vuonna 2004.
– Kaksi ensimmäistä Slipknot-pitkäsoittoa ovat eeppisiä metallikiekkoja, kun taas Vol. 3 toi kokonaisuuteen hämärämpiä vivahteita. Dualityn kaltainen biisi oli aikoinaan hyvä esimerkki ensimmäisistä onnistumisista jonkin uuden äärellä.
Nostetaanpa vielä esiin We Are Not Your Kindin päätöskappale, singlenäkin julkaistu Solway Firth. Biisi ei ole mikään kokeellisuuden riemuvoitto, mutta se todistaa ainakin yhden asian: Slipknot pystyy parhaimmillaan kirjoittamaan helvetin hyviä hevibiisejä.
– Slipknot pakotetaan milloin mihinkin lokeroon, ja joku voi pitää meitä nu-metal-bändinä. Mitä helvettiä nu-metal edes tarkoittaa? Toisaalta jengi saattaa väitellä Coreyn uudesta maskista somessa tuhansien kommenttien verran… Tarkoitan sitä, että Slipknotin ympärillä riittää enemmän tai vähemmän turhaa puheenlätinää ja tosiasiat saattavat joskus unohtua, Root toteaa ja jatkaa:
– Eräs tosiasioista kuitenkin on, että Slipknot on musiikillisesti vahva ryhmä ja We Are Not Your Kind saattaa olla kokonaisuutena tähänastisen uramme vahvin pitkäsoitto.
Jos sinun pitäisi heittää villi veikkaus, niin kuinka pitkälle Sipknotin ura vielä kantaa?
– Kuten sanoin, yksikään Slipknotin jäsen ei olisi uskonut vuonna 1999, että bändi on olemassa vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Vähintään – siis vähintään – yhtä uskomattomalta tuntuu ajatella, että Slipknot olisi voimissaan toisen mokoman jälkeen. Jos näin kuitenkin tapahtuu, niin toivottavasti tulevat vuosikymmenet pitävät sisällään hieman vähemmän kaaosta, draamaa ja kuolemaa, Root sanoo.
– Kukapa tietää? Pete Townshend riehui sydämensä kyllyydestä estradeilla jo 1960-luvun puolivälissä, mutta kiertää edelleen maailmaa The Whon kanssa. Joten… Kukapa tietää?
Julkaistu Infernossa 7/2019.