Lemillä vuonna 1996 perustettu, vuosien saatossa yhdeksi kotimaan suurimmista metalliyhtyeistä kasvanut Stam1na on tänä syksynä isojen asioiden äärellä. Uuden X-studioalbumin lisäksi ilmestyy Infernon sivuiltakin tutun Ari Väntäsen kirjoittama Muistipalatsi-kirja, joka kertoo yhtyeen koko tarinan.
Sen lisäksi, että kumpikin on valtava teos yksinään, kirja ja levy tukevat toisiaan. Tulevan albumin tekoprosessiin paneudutaan opuksessa liki alkumetreiltä asti. Levy on sinänsä tuttua Stam1naa, mutta sillä vallitsee jollain tavalla surullinen ja lopullinen tunnelma. Se ei ole ihme, sillä viime vuodet eivät ole olleet yhtyeelle – tai koko kulttuurialalle – helppoja.
Bändin edellinen albumi, helmikuussa 2021 ilmestynyt Novus Ordo Mundi, tehtiin koronahelvetin keskellä.
– Jotkut sanoivat, että eihän tässä ole mitään hätää. Nyt on aikaa tehdä musiikkia enemmän kuin ikinä, olla kaikki viikonloput kotona kitaran varressa, kun keikoillekaan ei pääse. No ei. Henkilökohtainen kokemukseni lienee se, että levyä ruvettiin vaan tekemään, mikä ei ehkä ollut luonteva ratkaisu, laulaja-kitaristi Antti ”Hyrde” Hyyrynen kertoo.
– Albumia alettiin tehdä tavallaan pandemian jouduttamana. Korona oli tietysti se päällimmäinen, keskeisin kriisi. Sillä oli kaikkiin meistä yksilöinä heijastusvaikutuksia, jotka olivat varmasti hyvin erilaisia. Itse kukin kävi läpi tosi erilaisia kriisejä, ja positiivisiakin lopputulemia oli, kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki sanoo.
– Siinä tiivistyi moni asia kerralla, eikä koko alan lamaannuttanut maailmanlaajuinen tautihässäkkä ainakaan helpottanut olemista. Kansigrafiikoissakin on kaikenlaista pääkalloa, kusispiraalia sun muuta. Hirveää huutamista ja aika synkkä levy! Kyllä siinä oli tuhon elkeet ilmassa, Hyrde nauraa.
Kirjassa yhtye kuvailee albumia jopa tahalliseksi raakileeksi.
– Se ei tarkoita välttämättä keskeneräistä, syödäänhän vihreitä banaanejakin. Se levy piti vaan oksentaa jollain tavalla ulos. Kansigrafiikat ja tuottajavalintakin oli osa sitä sellaista, että tehdään tämä nyt vaan jotenkin, Emil miettii.
Kaksikko kokee levyn olleen tarpeellinen välietappi, vaikka sitä tehdessä ei ollut varmaa, millainen etappi on kyseessä.
– Levy tuli tehtyä ja saimme räävittyä kasaan jotain kammottavia striimikeikkahommia. Tuli vähän leikattua ja värjättyä tukkaa ja aloitettua terapiahommat. En sano, että kaikki tapahtui jostain syystä, koska en usko kohtaloon, mutta ainakin saimme tehtyä sen, mikä toi meidät kymmenenteen välietappiin, Hyrde sanoo.
– Ja kirjaankin saatiin draaman kaarta, kun lenkki heittää pohjamudan kautta jollain tapaa kuitenkin ylöspäin.
Alkuperäinen ajatus oli, että yhtyeestä kertova kirja olisi ilmestynyt jo bändin 25-vuotisjuhlavuonna eli juuri Novus Ordo Mundin aikoihin.
– Jos kirja olisi tullut silloin, se olisi ehkä ollut viimeinen ankkuri karikkoon. Se laiva olisi jäänyt siihen! Jonkinlaisen myllyn läpi on tultu, eikä todellakaan helposti, Hyrde sanoo.
– Voiko olla jopa hyvä, että tuollainen Väntäsen kaltainen tyyppi teki meidän jokaisen kanssa haastattelukierroksen ja rakkaiden ihmisten ajatuksiin on saanut tutustua siten, jonkun muun kautta. Voisiko näin kauniisti ajatella? Tässä on ollut aikaa tointua.
Kaiken summa
X-albumi nivoo yhteen Stam1nan menneisyyden, nykyhetken ja hieman tulevaakin. Jokaista levyä edustaa yksi kappale – ensimmäinen biisi viittaa ensimmäiseen albumiin, toinen toiseen ja niin edelleen.
– Meillä on kymmenen raitaa, eli kymmenes biisi edustaa tätä viimeistä albumia. Ajatuksena oli tehdä vielä yhdestoista, tulevaan viittaava biisi, mutta se jäi pois, Hyrde kertoo.
– Ehkä kymmenenteen raitaan tiivistyy ajatuksen tasolla sekä se kymmenes että suunniteltu yhdestoista raita, Emil miettii.
Yhdestoista kappale jäi pois osittain siksi, ettei se olisi yksinkertaisesti mahtunut levylle.
– Nythän on aika kolossaalinen, viimeiseen sekuntiin asti käytetty masteri, ainakin jos katsotaan vinyyliaikana albumikokonaisuutta, Hyrde tuumaa.
Ajatus bändin koko kaaren summaavasta teoksesta kehittyi syksyn 2022 aikana, kun kappaleita ja tekstejä alkoi muodostua. X ei olisi syntynyt ilman yhdeksää edeltäjäänsä, mutta yhtye ei myöskään halunnut tehdä levyä, joka on vain kokoelma aiempaa musiikkia.
– Meillä taisi olla villeimmillään niinkin päättömiä ajatuksia, että olisimme kaivaneet kaikki vanhat tuottajat ja pistäneet heistä jokaisen tekemään yhden biisin. Ehkä ihan hyvä, ettei siihen lähdetty, Emil nauraa.
– Tietysti halusimme tehdä hyvän uuden levyn. Tasapainottelimme sen suhteen, minkä ehdoilla tehdään. Mennäänkö pelkästään historian kautta vai tehdäänkö uusi asia, joka viittaa vahvasti aiempiin hommiin? Millä kerronnan tavoilla se tehdään? Pitäisikö se tehdä musiikillisesti haastavammin, äänen kautta? Tällaisia asioita on mietitty, Hyrde avaa.
Uuden albumin kappaleet yhdistyvät niin sanottuun lähdemateriaaliinsa selkeimmin sanoitusten kautta.
– Siellä pyöritetään joitakin yksittäisiä sanoja tai teemoja. Joku ehkä pystyy hoksaamaan yhtä ja toista biisien nimistäkin.
Levyllä on myös musiikillisia viittauksia vanhaan, joskaan ne eivät ehkä ole löydettävissä yhtä helposti kuin teksteistä. Suoria esimerkkejä kaksikko ei halua paljastaa.
– Ihan ei viitsi sanoa minuutti- ja sekuntimäärää, mitä kohtaa kannattaa tsekata. Sen on oltava korvakarkkia ja herkkua, joka palkitsee avautuessaan. On niitä sinne istutettu, ja kyllä ne kaikki sieltä löytyy, Hyrde lupaa.
– Teemat tai yksittäiset instrumentit saattavat luoda jonkin mielenkiintoisen toistuvuuden. Olemme pähkäilleet näitä juttuja oikein kovalla rakkaudella ja innolla. Mikä voisi olla yksittäinen asia, joka viittaa äänen tai melodian kautta vaikkapa Uudet kymmenen käskyä -albumiin [2006]? Jos koko ajatusleikki sijoitetaan isoon tilaan ja siellä on erilaisia huoneita ja esineitä, ne ehkä tuovat jotain mieleen. Suoranaisesti ne eivät ole mitään aikaisempaa, muumioitua, vaan mukavaa unenomaista häilyvyyttä. Pientä epämääräisyyttähän täytyy olla. Taidetta.
Taidetta mutta myös teatteria. Levyn kenties erikoisin kappale on Elokuutio-albumia [2016] edustava Monoliitti. Alun perin toiseen yhteyteen instrumentaaliraidaksi sävelletyssä biisissä kuullaan enemmän puhetta kuin laulua.
– Levykokonaisuuden laatiminen vaatii radikaalejakin ratkaisuja, emmekä yksinkertaisesti löytäneet esituotantovaiheessa parempaa vaihtoehtoa kuin eräs valmis sävellys. Siinähän on alkujaan YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumilta pöllitty ajatus, että puhe on biisin päällä. Se on sittemmin toistunut meilläkin muutamissa kappaleissa Likaisesta parketista lähtien, Hyrde selittää.
– Siinä on kuultavissa ääninäyttelijä Timo Mäkysen eli meidän Viimeisen Atlantiksen [2010] Tobeas-hahmon, ja sitä kautta myös Elokuutio-hahmon, niin sanottu virallinen puheääni. Kun sitä lähtee purkamaan, se on taiteellisesti hyvin perusteltua. Viimeisen Atlantiksen maailma laajeni myöhemmin levystä kirjaksi, siitä näytelmäksi ja siten äänimaisemointiin. Sitä kautta tässä oli ehkä myös teatraalisuuden hakemista. Monessakin biisissä on ääniefektejä meren kuohunnasta sähköiseen rätinään. Jyskettä ja pauketta.
Kadonnut henki
Albumin sanoituksissa vaeltaa biisistä toiseen jonkinlainen aavehahmo, joka toimii tavallaan kertojana.
– Jos pitäisi valita jokin perspektiivi, mistä tämä tarina kerrotaan, se saattaisi olla tuo etäisesti tutun näköinen palanut hahmo, joka kurkkii levyn kannesta. Sitä kautta voi miettiä, miksi juuri se, tai mikä on loppujen lopuksi se kadonnut asia. Aavehan etsii aina jotain. Se jää pyörimään johonkin tilaan löytääkseen jotain, ehkä tien ulos. Tässä tapauksessa aavetta käytetään ehkä kuvaamaan yhteishenkeä, Hyrde kertoo.
– Yhteishenkihän on itse asiassa oikein hyvä, monimerkityksinen sanavalinta kuvaamaan levyn aavetta, Emil komppaa.
Myös kakkosbiisin ja kirjan nimi Muistipalatsi vilahtelee teksteissä ajoittain läpi levyn. Käsitteenä se tarkoittaa muistitekniikkaa, jolla tietyt asiat painetaan mieleen yhdistämällä ne tuttuihin paikkoihin.
– [Thomas Harrisin Uhrilampaat-romaanin sarjamurhaaja] Hannibal Lecter käyttää muistipalatsitekniikkaa palauttaakseen mieleen jotain monimutkaisia kadunnimiä, henkilöitä tai paikkoja. Se on erittäin mielenkiintoinen psykologinen temppu. Ihminen voi tehdä mielessään paikkoja ja sijoittaa niihin konkreettisia asioita ja näkymiä jättääkseen muistikuvia ja muistaakseen sitä kautta asioita tietyssä järjestyksessä, Hyrde kertoo.
– Ihmisen sisäinen maailma on aina ollut mielenkiintoinen. Tämä koko elämä on, ja taiteella yritetään ymmärtää ihmisen toimintaa. Muistipalatsi, onkohan sellaista ollut aikaisemmin missään? Kuulostaa aika progelta. Varmasti joku Rush on tehnyt jostain palatseista omat biisinsä!
Miten tämä kaikki liittyy aaveen haahuiluun tai albumikokonaisuuteen, sekin jää kuulijan tulkittavaksi.
– Jos ihminen on elämänsä kanssa jossain rakennelmassa, mitä se loppujen lopuksi tekee siellä? Onko se lähtemässä jostain ulos vai jäämässä? Mitä eri huoneista etsii? Mihin sijoittaa rakkauden tai vihan tunteen, tai aiemmat tapahtumat? Hyrde miettii.
– Pääseekö edes pois? Pääseekö minnekään? Emil pohtii.
– Onko tarvetta päästä pois? Moni tämmöinen ajatus ja kelaaminen nivoutui nätisti yhteen. Ja hyvä niin, sillä tässä on oppinut itsestään ja ajatuksistaan paljon, ihan pelkästään sanoittamisen kautta. Etenkin, kun puhutaan ryhmätyöstä. Tämä ei ole vain yhden ihmisen vaan ihmisjoukon asia, Hyrde jatkaa.
Aavemaisuus on läsnä albumin ulkoista ilmettä myöten. Osa bändikuvista on 1800-luvun tekniikalla kuvattuja seepiansävyisiä otoksia.
– Ihmiset näyttävät aika erikoisilta tämmöisissä vanhoissa valokuvissa. Kuvaustekniikka on vaatinut pysymään paikallaan pitkän aikaa, jotta valotus onnistuu. Siinä on jotain, mikä muuttaa katsetta silmäpigmentin mukaan. Voi olla, että ruskeasilmäisellä näyttää olevan vaaleat sudensilmät. Kuvasta tulee vähän teennäinen, vaivalla otettu, vanha, utuinen, ehkä jopa aavemainen. Jossain oli nähtävillä tämän porilaisen yrittäjäpariskunnan kuvia, ja se istahti tähän ajatukseen, Hyrde kertoo.
– Se tekee meistä tietyllä tavalla käsivarren mitan päästä tarkasteltavissa olevan objektin, kuten koko levy asian esittää. On vain versioita jostain aiemmasta, mutta samaan aikaan ne ovat silti uusia, Emil sanoo.
Albumin otsikko X on helppo yhdistää roomalaiseen numeroon, onhan kyseessä yhtyeen kymmenes albumi. Nimellä on kuitenkin syvällisempikin merkitys.
– Nimikappaleessa avataan vähän, mikä tämä rasti oikein on. Jos rasti on ovessa, mitä se tarkoittaa? Voiko se symbolisoida jotain muuta kuin numeroa? Jälleen kerran se liittyy paikkaan ja olemiseen, kieltämiseen tai tuntemattomaan, Hyrde kertoo.
Kohti loppua?
X on millä tahansa mittapuulla suuri kokonaisuus ja moniulotteinen teos. Mitä tällaisen albumin tekeminen merkitsi bändille itselleen?
– Kaiken loppua, Emil nauraa. – Vai välitilinpäätöstä?
Hyrde uskoo tietävänsä vastauksen, mutta ei halua kertoa sitä vielä.
– Tämä on tosi iso ja merkittävä albumi yhtyeen uralla. Yksi merkittävimpiä. Tässä käsitellään koko ajan sitä, että jokin asia on tulossa loppua kohti ja jokin päätös tapahtumassa. Äänitimme laulut ja melkein kaikki biisitkin kronologisesti ykköslevyn kappaleesta aloittaen. Yhtye soitti samassa tilassa ja etenimme askel kerrallaan kohti loppua. Sanoittajana mulle jäi aikaa tehdä päätöksiä ja päätelmiä siitä, mihin loppuu tämä…
– Yhtyeen tulevaisuus, Emil sanoo.
– Niin! Ehkä vasta studiossa alkoi kirkastua, mitä kohti tässä ollaan menossa. Nyt ajatuksesta on päässyt eteenpäin ja uusia sävellyksiäkin tehty. Ei ehkä ole mikään salaisuus, ettei tämän vuoden kiertue ole välttämättä se meidän viimeinen rundi. Tai voi se ollakin. Jos joku ehdottelee, niin istutaan alas, Hyrde jatkaa.
Emil kertoo, että bändin kesken tulevaisuudesta on puhuttu kovin vähän.
– Kaikilla on varmasti jonkinlaisia ajatuksia kaiken tämän summaamisen jälkeen. Se on ollut hyvinkin tehokasta introspektiota siitä, mitä tässä on tullut tehtyä vaikkapa viimeisen 18 vuoden aikana.
– Levyn kaari on päästy loppuun vasta sitten, kun ihmiset kuuntelevat näitä biisejä ja me käymme soittamassa niitä livenä. Sitten katsotaan, miten viihdymme materiaalin kanssa ja keskenämme. Tällä hetkellä meillä on vielä leikkaussali kuumana, kroppa narkoosissa ja skalpellit vatsassa. Juuri nyt emme välttämättä pysty sanomaan jatkosta, Hyrde miettii.
– Viimeistään syyskiertueen päätöskonsertissa Tampereen Tavara-asemalla 16. joulukuuta olemme viisaampia, Emil sanoo.
Hyrde vertaa tilannetta vanhaan Pulttibois-sketsiin, jossa seurataan Pirkka-Pekka Peteliuksen näyttelemän tosielämän kilpajuoksijan Tommy Ekblomin koitoksia.
– Aake Kallialan näyttelemä urheilutoimittaja odottaa jossain maastossa, että sieltä tulee itsensä puhki juossut Pirkka-Pekka Petelius. Sillä on pipo päässä ja se on aivan rikki. Aake Kalliala sanoo: ”Olipa hyvin mielenkiintoinen alkujuoksu tässä kisassa, kun jättäydyit strategisesti viimeiseksi. Tässä on varmasti kaikella jokin tarkoitus, joten voitko vähän avata, miltä just nyt tuntuu?” Petelius vastaa: ”Kun minä en jaksa!” Mutta se jaksaa silti ja jatkaa juoksua maaliviivaa kohti. Nyt kun meidät pysäytetään tähän Inferno-haastatteluun, niin sie oot se Aake Kalliala ja me vaan juostaan punnus kaulassa, Hyrde nauraa.
– Aivan oivallinen anekdootti kuvaamaan tätä, väittäisin, Emil nauraa.
Suurta ja näyttävää
Stam1na keikkaili kesällä kotimaan festivaaleilla Asiat tuntuvat luistavan 2023 -kiertueella. Rundin nimen mainitessani kaksikkoa alkaa naurattaa.
– Ehkä siinä oli jonkinlaista sarkasmia. Kyllä ne koronan heijastusvaikutukset näkyvät edelleen, vaikka nämä ovat asioita, jotka eivät välttämättä tule yleisölle tai julkisuuteen asti ilmi, Emil sanoo.
– Jotkut promoottorit ovat avoimesti kertoneet, että ihmisten lipunostokäyttäytyminen on muuttunut varauksellisemmaksi. Se rokotti myös meiltä joitakin mahdollisuuksia esiintyä vielä tänä vuonnakin. Ainakin syksy näyttää nyt hurjan lupaavalta.
Bändi on mainostanut tulevan kiertueensa olevan ”monella mittakaavalla yhtyeen suurin ja näyttävin”.
– Vähän mietin, että kukas tuollaista on oikein lausunut suustaan, kosketinsoittaja nauraa.
– Ehkä tähän historiaan ja taaksepäin katsomiseen liittyy jotenkin myös se, ettei muisti pelaa enää täysin ja voi ladata tuollaista juttua täysin edesvastuuttomasti. No ei, toivottavasti tullaan vetämään kovin näyttäviä performansseja.
Hyrde huomauttaa, että puolihuumorillakin ajateltuna bändi on nyt ehkä isompi kuin koskaan.
– Tässä vaiheessa, kun debyyttilevystä on aikaa 18 vuotta, voi olla, että siihen aikaan syntyneet fanit ovat katsomassa meitä jossain sallitussa tapahtumassa omat skidit olkapäillä. Isosti tehdään, ja onhan tässä paljon juhlittavaa. Sakaran juhlavuosi ja kaikenlaista. Helvetin hieno kiertuekokonaisuus on tulossa.
Emil arvelee, että tulevien keikkojen settilistasta puolet tai kolmasosa koostuu uuden levyn kappaleista.
– Meillähän on ollut tapana soittaa uusi albumi alusta loppuun jossain kohtaa. Se voidaan paljastaa, ettei sitä olla tekemässä ainakaan heti. Siitä annetaan tieto sitten, Hyrde kertoo.
– Se olkoon mahdollisten myöhempien aikojen kujeita. On ihan selvää, että uusista kappaleista valitaan intuitiolla jonkinlaiset omat livesuosikit ja yhdistellään niitä vanhempiin biiseihin. Kuten aina, Emil sanoo.
Yhdeksällä aiemmalla levyllä riittää niin paljon hittejä ja suosittuja livebiisejä, että pelkästään niistä saisi rakennettua täysimittaisen keikan. Hyrde toteaa, että settilistojen kokoaminen on taidetta, ja Emilillä on kuulemma niitä arkistollinen.
– Minulla on kaikki biisilistat tallessa todella pitkältä ajalta. Äkkiseltään sanoisin, että vuoden 2008 YleX-studiovedosta asti. Ehkä sen takia setin kasaaminen painottuu välillä meikäläiseen, kosketinsoittaja kertoo.
– Ainahan niitä hittejä on soitettava. Kourallisen verran on sellaisia kappaleita, mitä voi miettiä sitten eksoottisemmin, tai vaikka edes vähän vaihdella niitä hittejä vuosien välillä. Mitä enemmän soitetaan uusia kappaleita, sitä perinteisempää hittiä tulee vastapainoksi, mutta se varmasti toimii. Ei sinne kannata laittaa hirveästi mitään erikoisnumeroita, se syö tarpeettomasti huomiota uudelta materiaalilta, jossa varmasti riittää omaksuttavaa livenäkin.
Keikkailu ja yhdessä soittamisen riemu on yksi syy, miksi yhtye on pysynyt samassa kokoonpanossa koko levytysuransa ajan. Soittajia on vain tullut tavallaan lisää: basisti Kai-Pekka Kangasmäki esiintyi ensimmäistä kertaa virallisena jäsenenä Uudet kymmenen käskyä -albumilla ja Emil Viimeisellä Atlantiksella. Kumpikin oli mukana sessiomuusikkona jo aiemmin.
– Voin olla ihan rehellisesti sitä mieltä, että touhu on todella iloluonteista, kun pääsemme soittamaan yhdessä livenä, ja on niin studiossakin ajoittain. Siitä saa energiapotkun ja buustin. Tänäkin kesänä olemme saaneet porukkaa pittaamaan, ja se, miten homma rullaa livenä… Onhan se, perkele, mukavaa hommaa saada mylly pyörähtämään, Hyrde sanoo.
Bändin historiassa ei ole ollut koskaan mitään suurempia konflikteja tai käsirysyjä.
– Yritämme löytää yhteisymmärryksen aika loivin liikkein, harkitsevaisuudella ja maalaismaisella hitaudella. Kaikista kovimpia piikkejä ja pudotuksia ei välttämättä ole. Ei ole mitään benjihyppelyä, vaan ennemminkin venyttelemme sitä kuminauhaa keskenämme, Hyrde sanoo.
– Perheestä on vaikea irtaantua, Emil toteaa.
Olisiko Stam1na enää sama bändi, jos yksi sen jäsenistä päättäisi lähteä ja tilalle tulisi joku täysin uusi hahmo?
– Mielenkiintoinen kysymys, eikä tuollaista tee mieli ajatellakaan. Tässähän täytyy mainita niistä uskomattomista koronasuorituksista… Yleisö otti hyvinkin lämpimästi vastaan simuloidun Stam1nan siinä kohtaa, kun parikin jäsentä oli korvattu ja joku oli eri soittimessa kuin normaalisti. Tietenkin kaikilla oli kollektiivinen tieto, että kyseessä on vain väliaikaisratkaisu.
– Lutakko keväällä 2022, never forget, Hyrde hymyilee.
Yhtye esiintyi Jyväskylässä kahtena peräkkäisenä päivänä. Jälkimmäinen keikka soitettiin ilman rumpali Teppo Veliniä ja kitaristi Pekka Olkkosta.
– Keikkojen välisenä yönä tuli kaksi positiivista testitulosta. Sitten hälytettiinkin jo, ei tuuraava kitaristi vaan tuuraava basisti Lappeenrannasta, ja Kai-Pekka alkoi opetella kiireen vilkkaa Olkkosen Pekan kitarointia. Komppipari oli toisilleen täysin tuntematon, Emil kertoo.
– Wolfheartin Joonas Kauppinen oli rummuissa, Kasvoton-yhtyeen Mikko Ropo soitti bassoa ja Kai-Pekka soitti Olkkosen kitaraa. Se oli semmoista, mutta ihmiset totesivat keikan jälkeen, että tämän ainakin muistaa! Ei ollut mikään peruskeikka, Hyrde nauraa.
Kokonaistaideteos
Palataan vielä Muistipalatsi-kirjaan. Hyrde ja Emil kertovat sen tekoprosessin olleen mieletön kokemus yhtyeelle itselleenkin.
– Mie pääsin kommentoimaan ihan alkumetreistä ja bändin perustamisesta saakka ja yritin päästä senaikaisiin fiiliksiin. Mehän olemme dokumentoineet tapahtumia tosi pitkälle myös videomuodossa. Meillä on dvd-materiaalia, joka on tullut koluttua monta kertaa… Mutta miten hienoa oli lukea, kun tämmöinen huippukirjailija ja dokumentaristi kirjoittaa hemmetin juoksevaa tekstiä tosi tutuista asioista, Hyrde sanoo.
– Näistä upeista tyypeistä oppi kirjan kautta asioita vielä syvemmin. He pukivat asiat puheeksi ehkä vähän eri tavalla kuin keikkabussissa, bäkkärillä tai studiossa. Tämä on ollut opettavainen kokemus ja siitä on saanut uutta perspektiiviä.
Emil kuvailee kokemusta kasvattavaksi.
– Siinä joutui aktiivisesti tonkimaan omaa henkilöhistoriaa suhteessa asiaan, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua vain työksi. Intohimoon ja sen kaikkiin vaiheisiin, hurjimpiinkin. Toisaalta kokemus oli myös sivistävä. Ilman, että sovimme missään vaiheessa mitään avoimuuden tasoa yhtyeen kesken, olemme toisistamme tietämättä olleet valtavan avoimia. Olemme tavallaan tienneet, miten aihetta tulee lähestyä yhtyeläisinä. Olemme kertoneet omia tarinoitamme ja lukeneet joitakin ajatuksia, mitä ystävä, veli, on sanonut. Se on ollut hyvinkin tunteikasta.
Ajatus Stam1nasta kertovasta kirjasta on ollut pöydällä pitkään. Jossain vaiheessa oli puhetta, että bändi olisi kirjoittanut kirjan keskenään ja kertonut oman tarinansa itse.
– Luulen, että tämä on jopa parempi näin. Välillä itsekin aktiivisesti unohtaa, mitä tässä on oikein tehty, Hyrde sanoo.
– Meillä ei ollut etukäteen mielessä ketään kirjailijaa. Meille esitettiin muutama ehdokas, ja Ari oli niistä aika selkeä valinta. On mahtavaa, että hän halusi kirjoittaa kirjan meistä, kun ajattelee, millainen repertoaari hänellä jo on. Nyt olemme itse siinä joukossa. Ari teki jäätävän duunin valtavalla pieteetillä, Emil kertoo.
– Ehkä onnellisin tai hienoin asia on, ettei tämä ole vain kirja. Se kommunikoi tosi paljon levyn kanssa ja siinä on paljon rakenteellisia juttuja. Jos ja kun lukija käy hakemassa kaupasta nämä molemmat, niitä pystyy heijastamaan toisiinsa, Hyrde sanoo.
Emil toteaa, ettei ole vielä törmännyt toiseen yhtä kunnianhimoiseen kokonaistaideteokseen.
– Tässä on kaksi samaan aikaan julkaistavaa ajatusta siitä, kuinka aikaa, muistia ja historiaa käsitellään, mutta toinen tehdään rehellisen dokumentaarisesti ja toinen parhaan kykymme mukaan taiteellisesti, kosketinsoittaja sanoo.
– Kuinka moni yhtye julkaisee samaan aikaan kirjan ja levyn? Etenkin tämmöisen helvetin hulabaloon jälkeen, kun bändissä on tapahtunut viimeisenä kolmena vuotena varmaan enemmän kuin edellisen kolmentoista vuoden aikana. On ollut pureskelemista, ja siihen vielä kaikkien henkilökohtaiset elämät ja haasteet, mitä tällaiseen keski-ikään nyt liittyy. Kova rumba! Ja samba, Hyrde hymähtää.
Kirjassa yllättää erityisesti eräs Emilin kommentti ennen X:n äänityksiä.
– Täytyy muistaa, että uutta levyä on lähdetty tekemään koronakriisien jälkimainingeissa. Antilla oli niin selkeä visio tällaisesta summaamisesta, että tottahan se herätti ajatuksia – kuten kirjassa tosiperäisesti vitsailenkin, että näinköhän Antilla on lopettaminen mielessä.
Hyrde miettii hetken ennen kuin alkaa avata asiaa.
– Olemme tehneet niin monta levyä jossain ihmeen putkessa. On tehty levy, kiertue, levy, kiertue, menty koko ajan eteenpäin ja käyty välillä ulkomailla. Se on ollut jättimäinen tuubi vuosikausia. Yhtäkkiä se katkaistiin, kaikki pysähtyi ja olimme tilanteessa, että mitäs nyt. Sitten haparoimme yhdeksännen levyn kasaan.
– Taiteessa ja varmasti kaikessa tekemisessä kannattaa pitää kirkkaasti mielessä se, miksi sitä tehdään, mitä se antaa ja mikä on koko homman tarkoitus. Se, että miettii, pitäisikö lopettaa nyt heti, ei välttämättä tarkoita, että minähän olen tässä lopettamassa. Välillä on hyvä pällistellä omaa tekemistään. Ihan vaan, saatana, virkistää muistia! Sen takia oli hyvä, että veljeni Jussi sanoi levyn ensimmäistä kertaa kuullessaan, että se on raikas. Virkistävä ja raikas. Viimeinen voitelu, Hyrde nauraa.
Mitä tulevaisuuteen tulee, juuri nyt fokus on syksyn kiertueessa.
– Mietitään uusia tuotannollisia juttuja. Mitä keksittäisiin audiovisuaalisessa elämyksessä ja millä lavoilla sitä päästään esittämään. Siellä on meille uusiakin venueita, mikä on mahtavaa. Syksyyn sitä katsoo, kun bändin tulevaisuudesta kysytään. Loogisesti ajatellen historia on opettanut myös sen, että kunnon hengähdys on varmasti paikallaan sen jälkeen, Emil sanoo.
– Niin on. Tämä kaikki on opettanut, että mitä tahansa voi näemmä käydä, joten nautitaanpa tästä nyt, Hyrde tuumaa.
Yhtyeellä on suunnitelmia myös ensi vuodelle, mutta niihin palataan vähän myöhemmin.
– Ei ole väärin ajatella, että mitä jos nämä ovatkin meidän viimeiset keikat. Se on siinä mielessä vapauttavaa. Syksystä tulee hieno, ja jos tammikuussa lähtisi johonkin lämpimään…
– Vähän samat ajatukset, Emil summaa.
Julkaistu Infernossa 8/2023.