#102 pääarvio: Deftones – Koi No Yokan

28.11.2012

Deftones
Koi No Yokan
Reprise

Kalifornialainen Deftones taisi saada syyllisen leiman uuden vuosituhannen alun pomppumetallioikeudenkäynnissä, vaikka se tuskin itse katsoo osallistuneensa rikokseen rockmusiikkia vastaan. Totta onkin, että jos bändin habitusta vertaa vaikkapa (jälleen uutta tulemista yrittävän) Limp Bizkitin vastaavaan, voidaan puhua helposti yöstä ja päivästä: siinä missä Fred Durst on se oikeussalin värikäs, aina äänessä oleva häirikköpelle, Chino Moreno näyttäytyy ujona, tennareihinsa katuvaisena tuijottelevana pilviveikkona. Mainittuja nokkamiehiä yhdistää, että kumpikin kaipaa hellyyttä.

Deftonesin viimeisimmät viisi vuotta on ollut vaikeaa aikaa. Yhtyeen alkuperäinen basisti Chi Cheng joutui vuonna 2008 pahaan auto-onnettomuuteen ja toipuu vakavista vammoistaan edelleen kaukana Def-ruodusta. Edellisellä albumilla Diamond Eyesilla (2010) bassovastuun ottanut Sergio Vega on mukana myös uudella tuotoksella, ja vaikkei levyn tekijätietoja ole kirjoitushetkellä nähtävillä, yhtye on kertonut haastatteluissa miehen panoksen kasvaneen uusien kappaleiden myötä.

Vaikka Koi No Yokanin raidoilta voi löytää joitain tässä kontekstissa uudenkuuloisia jippoja, perustuksiltaan albumi on tuttua Deftonesia: alavire määrää, riffit murjovat ja Chino Moreno venyttelee (kirjaimellisesti) äänijänteitään mielipiteet jakavaan tyyliinsä. Nyt on vain niin, että kokonaisuutena Koi No Yokan määrää muutamaa edeltävää kiekkoa tehokkaammin.

Deftonesin syntinä on ollut milteipä koko sen levytysuran, että jotkin kappaleista toimivat jumalattomalla impaktilla, osa taas tuntuu siltä kuin se olisi taputeltu kasaan huvikseen, pössy huulessa jammaillen. Seitsemäs kerta sanoo toden ainakin siinä mielessä, ettei Koi No Yokanilta löydä paljonkaan löysää ¬– vaan eipä kyllä aivan tolkuttomia hittisävelmiäkään. Levy on joka tapauksessa koko mitaltaan hienoa kuunneltavaa.

Deftones-musiikin valttikortteja on aina ollut ytimet ruhjovan riffimällin lisäksi sen nuoteissa piilevä selittämätön kauneus, joka ei tunnu aukeavan aivan kaikille. Tiedä sitten, asuuko havainto vain näissä korvissa, mutta Koi No Yokanilla tämä haikeankaunis herkkyys tuntuisi olevan tavanomaista enemmän pinnassa. Voi toki olla, että myös levyn hieno nimi (japaniksi tunnetila, jonka pauloissa vastatavanneet, toisilleen uppo-oudot ihmiset tietävät olevansa toistensa suurin rakkaus ja kohtalo) vaikuttaa asiaan. Sitä kun on niin perkeleen runotyttö.

Teksti: Matti Riekki

Lisää luettavaa