Accept
Stalingrad
Nuclear Blast
Aika menee kuin siivillä. On tullut kuluneeksi jo kaksi vuotta siitä, kun veteraanimiehet Peter Baltes ja Wolf Hoffman kaivoivat levytyspuuhiin elämänsä yhtyeen, liki puolentoista vuosikymmenen jälkeen. Paluu ei ollut läpihuutokamaa kaikille, eikä ehkä ole vieläkään.
Bändin keulahahmon vaihtuminen on ollut avoimen vakava paikka isolle yleisölle. Udo Dirkschneiderin ääneen ja hahmoon jumittuneille esitelty uutuuskaveri, TT Quick -vokalisti Mark Tornillo oli aluksi oikeutettu kysymysmerkki, joka taisi muuttua useammankin epäilijän kohdalla lopulta huutomerkiksi.
Blood of the Nations -levy oikeutti bändin paluun. Albumilla saattoi kuulla näytönhalun, palon tien päälle ja yleensäkin takaisin osaseksi heavykoneistoa. Oikeutettua sinänsä. Bändi kiersi ahkerasti ja levitti raskasta sanomaansa ympäri maailman. Se otettiin vastaan hyvin, ja paluuta voidaan luonnehtia onnistuneeksi millä mittapuulla tahansa.
Mutta mitäpä sitten tarjoaa uunituore Stalingrad? Jatkumoa. Minimaalisesti yllätyksiä. Ja asia on sillä pihvi.
Olennaisella pärjää aina, joten löydämme jälleen takakireää heavylaulantaa, militaarista kuoromylvintää, Hoffmanin klassisen kaipaavaa leadkitarointia, Baltesin tanakkaa bassottelua ja traditionaalisia heavylyriikoita. Unohtamatta tietenkään riffejä, jotka pakottavat Balls to the Wall -tyyliseen sivukeikutukseen kuvitteellisen ilmakitaran kanssa. Kaverin kanssa tai ilman. Tällaisia naruja vetelevät ehkä parhaiten kaiken alleen jyräävä Hellfire tai slaavilaisia kaikuja omaava taisteluvirsi Shadow Soldiers.
Kitarakuvioista löytyy jälleen se Acceptin varsinainen nautittavuus. Hoffmanin paikoin jo ennustettavan klassiset muotoilut nostattavat hymyä pintaan tuon tuosta, kuten tunnetusti miehelle itselleenkin. Tornillon laulu on hioutunut Stalingradilla bändiin istuvammaksi, vaikkei tämän suhteen varsinaisia ongelmia ollut aiemminkaan. Outoa sinänsä, että luvalla sanoen kapea-alaisempaa Dirkschneideria ei pystyisi enää kuvittelemaan mikinvarteen bändin nykymeiningissä.
Biiseissä, sen kummemmin kuin legendaarisen Andy Sneapin loihtimissa moderneissa Accept-soundeissakaan, ei pitäisi niin konkreettista eroa löytymän vanhaan aikaan verraten. Liekö kyseessä sitten jonkinlainen elinvoima, joka bändin ex-solistin soololevytyksiltä on kaunistelematta puuttunut kotvan aikaa? Toimiva bändikemiakaan ei ole poissuljettua, jos tarpeetonta vertailua pitää vielä jatkaa.
Acceptin kohdalla on vaikea ottaa fanilasit päästä, mutta ilman niitä myönnettäköön, että eipä sotaratsu nyt aivan kautta linjan napakymppiin osu. Tätäkin tapahtuu, muun muassa menneisyyttä kauniisti hyväilevillä Against the Worldillä tai Twist of Fatellä. Varsin olemattomat tyhjäkäynnin hetket ovatkin ehkä niitä, kun bändi poistuu turpaanvetelyalueeltaan ja päätyy ratkaisuihin, jotka lisäävät ainakin nyt biisin kestoa tarpeettomasti. Pientä tiivistämisen varaa levystä siis paikoin löytyisi, joskin radikaalimminhan tuota löytyi edeltäjästään.
Olisi epärehellisyyttä väittää, että Stalingrad olisi uusi Metal Heart. Elinvoimaa, vahvaa näyttöä ja tahtotiloja se joka tapauksessa uhkuu. Levyn päätösvyörytyksen, The Galleyn, loppuun istutettu kaihoisa instrumentaaliosuus kehottaa pyöräyttämään Stalingradia uudelleen ja löytämään siitä enemmän.
Silloin pitää kuunnella, kun päälliköt ovat äänessä.
Teksti: Aadolf Virtanen Kuva: Mark Tucker