Kolossaalinen irtautuminen – arviossa Swallow the Sunin triplalevy

Levyarvio julkaistu Infernossa 9/2015.

13.11.2015

Swallow the Sun
Songs from the North I, II & III

Century Media
4_kirvesta

Tuntuu hieman käsittämättömältä, että suomalaisen death/doomin lippulaiva Swallow the Sun on ollut kasassa jo viisitoista vuotta. Tarkemmin miettien asia tuntuu oudolta lähinnä siksi, että bändi on pitänyt linjansa kivenkovasta The Morning Never Came -esikoisestaan (2003) lähtien. StS on kyennyt siihen, mihin monikaan vertaisbändi ei: se on tehnyt ajatonta musiikkia.

Yhtye on tipautellut levyjä tasaisesti parin vuoden välein. Edeltävä Emerald Forest and the Blackbird ilmestyi vuoden 2012 alkumetreillä, joten tällä kertaa levytystauko on ollut hieman normaalia pidempi.

Syy tähän hahmottuu realiteetteja tarkistaessa. Songs from the North on StS-miesten irtautuminen ilmeisen epäonnisesta Spinefarm-diilistä. Levy on myös Nightwishiin siirtyneen Kai Hahdon tilalle värvätyn uuden rumpalin Juuso Raatikaisen ensimmäinen virallisesti taltioitu ääninäyte bändin kokoonpanossa. Mikä merkittävintä, kyseessä on suorastaan kolossaalinen kolmen levyn mittainen paketti, kuten albumin otsikosta saattaa päätellä.

Harvemmin alle viisiminuuttisia biisejä julkaisevan bändin triplalevyyn tarttuminen vaikutti ajatuksena hirvittävältä: onko luvassa useamman tunnin kärsimysmarssi doomlahauksen parissa vai jotain aivan muuta?

Ensimmäinen levyistä sisältää suhteellisen seesteistä, melankolista ja tarttuvaa Swallow the Sun -osastoa. Kiekon voisi kuvitella ilmestyneen sellaisenaan suoraan Emeral Forestin jälkeen, mutta biiseistä tuntuu puuttuvan jotain. Perusvarman, ja jokseenkin tasapaksunkin, levyn kohokohdiksi nousevat tarttuvuudellaan mukaansa tempaava avauskappale With You Came the Whole of the World’s Tears sekä pirullisesti iskevän kertosäkeen omaava Lost & Catatonic.

Kiekko numero kaksi tuo yhtyeen ilmaisuun pienen tuulahduksen eeppisyyttä, herkkyyttä ja kokeilullisuutta. Mukana ei ole lainkaan bändille tuttua murinaa, vaan laulaja Mikko Kotamäki luottaa täysin puhtaaseen lauluunsa, joka kehittyy vuosi vuodelta parempaan suuntaan. Introbiisin jälkeen starttaava The Heart of a Cold White Land tuoksahtaa todella vahvasti Katatonialta, mikä ei ole lainkaan ihme bändien ystävyyssuhteen huomioiden, mutta loppulevy menee hieman tutumman, joskin odotettua pehmeämmän kaavan mukaan. Verkkaisesti etenevä levy säväyttää ensimmäistä kertaa oikein kunnolla paketin nimikkokappaleen suomeksi lauletun kertosäkeen myötä. Vierailevan laulajan Kaisa Valan tulkitsemat suomenkieliset sanat ovat yhtyeen uralla ensimmäiset laatuaan, ja on sanottava, että paljon parempaan paikkaan kotoisat sävyt eivät olisi voineet osua.

Viimeiseksi jätetty kiekko sisältää äärimmäisintä Swallow the Sunia koskaan. Raskas, synkkä ja piinaavan hidas ryömintä tuo mieleen Skepticismin ja Thergothonin kaltaiset kotimaiset hautajaisdoomin pioneerit, mutta kulkee eteenpäin yhtyeen omalla ilmeellä. Kiekon tylyys ja painostavuus tulivat jopa pienenä yllätyksenä, sillä vaikka bändin ura – ja erityisesti sen kaksi ensimmäistä levyä – onkin määritelty pitkälti hidastelun kautta, StS ei ole vielä näyttänyt itsestään näin raadollista ja julmaa puolta. Biiseistä erityisesti 7 Hours Late tekee selvää jälkeä.

Swallow the Sunin magnum opus on paperilla järjetön paketti, jonka kuuntelu osoittautuu lopulta odotettua vaivattomammaksi ja nautinnollisemmaksi kokemukseksi. Materiaalin määrä on valtaisa mutta täytebiisien suhde lähes olematon, mitä voinee pitää tällaisen projektin kohdalla lähes ihmeenä.

Onko tämä sitten todellakin parasta, mitä bändi saa aikaiseksi? No, ainakin se on todella lähellä sitä, mutta itse käytän Swallow the Sunia arvioidessani mittapuuna yhtyeen uran kohokohtana edelleen pysyttelevää Hope-levyä (2007), jolla bändin visio on ollut mielestäni täydellisimmillään. Siihen verrattuna Songs from the North on ainoastaan hyvä tekele, mutta genrensä mittapuilla täysin puhdasta priimaa.

Lisää luettavaa