”En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kestä hiljaisuutta” – haastattelussa HIM-kitaristi Mikko ”Linde” Lindström

HIMin Linde on uuden äärellä. Hänen tulevaisuutensa on selvillä bändin viimeisen kiertueen loppuun asti, mutta siitä eteenpäin kaikki on hämärän peitossa – ja mahdollista. 

 

Klaukkalassa elokuussa 1976 syntynyt Mikko ”Linde” Lindström tunnetaan HIMin hiljaisena miehenä ja kitaristina. Mutta kun tutkitaan tarkemmin, hänen taiteilijakuvassaan näkyy muutakin kuin kuusikielisen kurittamista: Linde tekee biisejä ja myös laulaa ne, jos tarve vaatii.

HIM on biisinteon puolesta laulaja Ville Valon show, mutta ei suinkaan olosuhteiden pakosta: jo Greatest Lovesongs Vol. 666 -debyytin (1997) biiseistä pari oli Valon ja Linden yhdessä kirjoittamia. Muutamia Linden sävellyksiä löytyy myös hänen entisen vaimonsa Mannan ensimmäiseltä albumilta Sisteriltä (2007).

Vuonna 1991 perustettu HIM on pitänyt jäsenensä niin puuhakkaina, että Lindellä ei ole juuri jäänyt aikaa muille projekteille. Rastapäinen kitaristi oli kuitenkin mukana Carcass-legenda Jeff Walkerin Helsingissä äänitetyllä kantrimetallialbumilla Welcome to Carcass Cuntrylla, joka julkaistiin vuonna 2008. Harvoista sivuprojekteista nimekkäin on WhoCares, raskaan rockin superkokoonpano, joka keräsi varoja maanjäristyksessä tuhoutuneen armenialaisen musiikkiopiston uudelleenrakentamiseksi.

WhoCaresin Out of My Mind / Holy Water -hyväntekeväisyyssinglellä (2011) Linden kanssa soittivat Iron Maidenin rumpali Nicko McBrain, entinen Metallica-basisti Jason Newsted sekä Deep Purple -legendat Ian Gillan ja Jon Lord. Hankkeen käynnisti Linden suuri kitaransankari ja silloisen puolison Toni Marien isä, Black Sabbathin riffimestari Tony Iommi.

Linden syrjähypyistä henkilökohtaisin on vuosituhannen taitteessa HIMistä versonut Daniel Lioneye, joka kasvoi Linden alter egosta ja hupailuhankkeesta ihan oikeaksi yhtyeeksi ja merkittäväksi osaksi hänen toimenkuvaansa. Se on joutunut toimimaan HIMin aikataulujen ehdoilla ja siinä ovat purkaneet stressiä lähes kaikki Linden pääbändin jäsenet, mutta se on ollut myös tärkeä kanava kitaristin luovuudelle. Hän on Daniel Lioneyen biisintekijä ja laulaja, ja nykyisin se mielletään hänen bändikseen.

Daniel Lioneyen ei ollut alun perin tarkoitus vastata kenenkään odotuksiin, mutta vuosien mittaan se on ylittänyt ne kaikki. Vuonna 2001 ilmestynyt ensimmäinen albumi The King of Rock’n’Roll oli vielä levy, jonka sekopäisen psykedeelinen stoner rock tuntui syntyneen enemmänkin halusta päästellä paineita ja ottaa rennosti kuin pyrkimyksestä tavoitella minkäänlaisia taiteellisia voittoja.

Seuraavaa Lioneye-albumia Vol. II:ta jouduttiin odottelemaan HIMin kiireiden vuoksi melkein kymmenen vuotta. Huhtikuussa 2010 julkaistu kakkoslevy sisälsi debyyttiä harkitumpaa ja raskaampaa rockia, jossa oli jopa black metal -vaikutteita. Toisen levynsä tiimoilta Daniel Lioneye teki mittavan kiertueen Yhdysvalloissa Cradle of Filthin lämmittelijänä. Aiheesta voi lukea lisää bändin crew’hun kuuluneen Kimmo Aroluoman Jenkkirundi-kirjasta (2016). Se on kiinnostava tositarina matkasta, joka vietiin sisulla loppuun perin erilaisissa puitteissa kuin mihin bändin jäsenet olivat HIMin rundeilla tottuneet.

Elokuussa 2016 ilmestynyt Vol. III esitteli edelleen kypsyneen Daniel Lioneyen. Linden bändi yhdisteli edellisiltä levyiltään tuttuja vaikutteita entistä kunnianhimoisemmin. Se oli lupaavaa ajatellen HIMin jäsenten tulevaisuutta, joka on tällä hetkellä täysin auki.

Suuri love metal -saaga päättyy vuoden lopussa, kun HIM soittaa viimeiset keikkansa. Sen jälkeen Linden on seisottava omillaan.

Yksin viihtyvää sorttia 

Linde asuu maaseudulla noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. Pääkaupungissa nuoruutensa viettänyt ja maailman moneen kertaan kiertänyt mies ei kaipaa ruuhkaa ja humua. Koiran ja kolmen kissan kanssa kotinsa jakava kitaristi kertoo olevansa ”täysin maalaistunut”. Koska muusikko saa matkustella työn puolesta enemmän kuin tarpeeksi, Linde viihtyy vapaa-ajalla aloillaan. Lempipuuhaa ovat pitkät lenkit koiran kanssa.

Linden elämään kuuluu neljätoistavuotias tytär. Hän ei ole enää naimisissa lapsensa äidin kanssa, mutta suhde jälkikasvuun on säilynyt läheisenä.

– Me vietetään aikaa yhdessä ja meillä on todella hyvät välit. Mä olen siitä tosi iloinen, Linde kertoo. – Mulla on myös rakkaita ystäviä, joita yritän jatkossa nähdä entistä useammin. Mä kuitenkin viihdyn tosi hyvin omissa oloissani. Ehkä vähän liiankin hyvin.

Se vastaa täysin kuvaa, jonka Lindestä on vuosien varrella saanut. Hänet on opittu tuntemaan HIMin harmaana eminenssinä, jolla on keskeinen rooli yhtyeessä, mutta joka ei hakeudu huomion keskipisteeseen edes kansainvälisen rocktähteyden nimissä.

– Enhän mä tosiaan mikään seremoniamestari ole, kitaristi myöntää. – Tykkään jutella oikeista asioista, mutta small talk on perseestä, en ole koskaan oppinut sitä. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kestä hiljaisuutta.

Siltä kantilta katsoen Mikko Lindströmin ammatinvalinta on aika erikoinen. Esiintyvän taiteilijan työ ei ole optimaalinen ihmistyypille, joka ei viihdy valokeilassa. Toisaalta HIMissä on päässyt tässä mielessä helpolla. Lähes koko julkisuuden taakan on kantanut Valo, ja HIMin kitaristin paikka on ollut Lindelle mieluinen. Hän pitää työstään jopa niin paljon, että kokee olevansa etuoikeutettu.

– Tämä ala sopii joillekin huonosti, ja siitä uskoakseni johtuvat niin monien artistien päihdeongelmat, ennenaikaiset kuolemat ja itsemurhat. Mä kuitenkin pidän mielessä, kuinka onnekas olen, kun olen saanut tehdä tätä työkseni näinkin kauan. Se on harvinaista. Kaikissa ammateissa on omat varjopuolensa, myös tässä, mutta mikään ei ole helpompaa kuin valittaminen.

Daniel Lioneyen levyt ja keikat ovat osoittaneet, että lavan laidalta polttopisteeseen astuminen ei ole Lindelle ongelma, jos niikseen tulee. Mutta miten hän sen kokee? No, se on vähän päivästä kiinni.

– Laulaminen ei ole lempipuuhaani, etenkään livenä. Studiossa yksin laulaminen on paljon helpompaa, Linde sanoo. – Siedän kyllä omaa ääntäni, mutta en rakasta sitä. Loppupeleissä hyvin harvalla on hyvä laulusoundi. Olen sen suhteen aika kriittinen.

Kitaran lumoissa

Kun Mikko Viljami Lindström oli pieni, hänen isänsä kuunteli ajomatkoilla paljon kasetteja. Innostus tarttui takapenkin nappuloihin (perheeseen kuului myös Lindeä neljä vuotta nuorempi pikkuveli), ja niin pikku-Linde oppi rakastamaan musiikkia. Insinöörinä työskennellyt isä pyöritti autossa usein Elvis Presleyä, joka on vielä tänäkin päivänä yksi Linden suosikkilaulajista. Sillä miehellä oli erittäin hyvä laulusoundi.

Kymmenvuotiaana Linde sai joululahjaksi ensimmäisen kitaransa, akustisen mini-Landolan.

– Olin kinunnut sitä jo jonkin aikaa, Linde muistelee. – Aloitin soittotunnit saman tien ja opin nopeasti, kun olin niin innostunut. Ensimmäinen oppimani juttu oli KISSin Heaven’s on Firen riffi. Soitin sitä peukalolla yhdellä kielellä. Eihän se ihan samalta kuulostanut kuin KISSillä, mutta jostain sitä on aloitettava.

Kun tuleva HIM-kitaristi aloitteli kitaransoittoa, Duran Duran ja KISS olivat kovia bändejä varhaisnuorison keskuudessa. Linde valitsi niistä suosikikseen sen rockimman.

– KISSissä kitaransoitto oli paljon suuremmassa osassa kuin Duraneissa, joten se vei mennessään. Kitara kiinnosti mua. Siinä oli jotain selittämätöntä maagista vetovoimaa.

Kahdeksankymmentäluvun loppupuoli oli salamasormisten kitarasankarien kulta-aikaa. Heidän kuninkaakseen kruunattiin Frank Zappan bändissä kannuksensa ansainnut Steve Vai. Yllättävää kyllä, Vai oli jonkin aikaa Linden suuri sankari.

– Steve Vai soitti 1980-luvun loppupuolella David Lee Rothin bändissä, ja Eat ’em And Smilea ja Skyscraperiä tuli kuunneltua ahkerasti. Samoin Vain soololevyjä Flexable ja Passion & Warfare. Vietin Vain inspiroimana jopa yhden kesän Bostonissa, Berkleen College of Musicissa. Olin silloin 15-vuotias. Olihan se innostavaa istua samassa pulpetissa, jossa Vai oli joskus istunut.

Kun kuuntelee Linden kitarointia, Steve Vain nimi ei edes vilahda mielessä. Hänen Gibsoninsa soi paljon bluesimmin, juurevammin ja raskaammin kuin Vain Ibanez. He ovat soittajina eri koulukuntaa.

– Vai onkin ainoa ”tilukitaristi”, jota olen oikeasti pystynyt kuuntelemaan. Hänellä on aina ollut tarjota jotain liikuttavaa ja koskettavaa pelkän teknisen taituruuden lisäksi, Linde tarkentaa.

– Kavereiden kautta mulle tulivat tutuiksi myös Black Sabbath, Led Zeppelin, Jimi Hendrix sun muut.

Ne nimet on huomattavasti helpompi liittää Linden soittoon, varsinkin Black Sabbath. Onhan hänen lempikitaransakin Gibsonin klassikkomalli SG. Sen valitsi 1960-luvulla työkalukseen myös Tony Iommi, jonka Black Sabbathille säveltämistä riffeistä alkanutta heviperinnettä HIM on jatkanut ja jalostanut omalla romanttisella tyylillään.

Kun kitaraa soittaa tarpeeksi kauan ja riittävän intohimoisesti, kehittyy oma tyyli. Linde pitää oman soittonsa parhaina puolina yhtäältä kykyä heittäytyä ja improvisoida, toisaalta tarkkuutta ja varmuutta.

– Ja tyylitajua, vaikka se onkin makuasia. Kitaraa soitetaan hyvin silloin, kun soitossa yhdistyy tietty tekninen osaaminen ja anteeksipyytelemätön näkemys. Yleensä se vaatii elämänkokemusta ja rohkeutta soittaa myös ”väärin”.

Lähdön tunnelma

Mikko Lindström on ollut viimeksi kuluneen reilun neljännesvuosisadan HIMin Linde, mutta se vaihe on pian takana. Yksi suosituimmista suomalaisista yhtyeistä tiedotti keväällä, että tien pää häämöttää. Julkisuuteen annettujen tietojen mukaan päätökseen ei liity suurta draamaa. Kaikki vain päättyy aikanaan, ja viimeisen kiertueen jälkeen koittaa HIMin lopun aika.

Kun on tehnyt lovemetallimiehen hommia suurimman osan elämästään, niiden loppuminen ei ole mikään pikkujuttu. Linde ei ole vielä sinut ajatuksen kanssa, vaikka on ehtinyt pyöritellä sitä päässään jo muutamia kuukausia.

– Bändi on niin iso osa meidän kaikkien elämää, että fiilikset ovat edelleen aika ristiriitaiset, hän sanoo. – Toisaalta olen helpottunut, toisaalta kauhistunut. Muutos on todella suuri enkä oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Aika näyttää, mitä siitä oikeasti seuraa. Toivottavasti jotakin hyvää.

Nyt päällimmäisenä Linden mielessä on HIMin kesäkuussa käynnistynyt maailmanlaajuinen jäähyväiskiertue, joka jatkuu vuoden lopulle saakka.

– Tuntuu tosi hienolta käydä vielä viimeisen kerran jakamassa fiilikset jengin kanssa. Olen varma, että rundista tulee tosi hyvä.

HIM kulki voitosta voittoon aina 2010-luvulle asti. Se on myynyt miljoonia levyjä, kiertänyt maailman moneen kertaan ja rakentanut vankan fanipohjan kaikille mantereille. Bändin jäsenille nuo saavutukset eivät olleet itsestään selviä. Epätodelliselta tuntuvia what the fuck -hetkiä on piisannut.

– Niitä on ollut aika paljon. Kun Join Me nousi Saksan listaykköseksi vuosituhannen vaihteessa, piti hieraista silmiä. Samoin muutama vuosi myöhemmin, kun Dark Light meni Jenkkien listalla sijalle 18. ja myi siellä kultaa. Silloin tuli sellainen fiilis, että tässä on tapahtunut joku virhe.

HIM ei ole pelkästään kansainvälinen menestystarina, vaan myös toisensa pennusta asti tunteneiden kaverusten perustama rokkibändi. Linde tutustui Ville Valoon ja basisti Mikko ”Mige” Paanaseen yläasteen seitsemännellä luokalla. Kosketinsoittaja Janne ”Burton” Puurtisenkin kanssa hän on soittanut jo yli viisitoista vuotta. Kaikki kimpassa koettu yhdistää heitä loppuun asti. Linde sanoo jäävänsä ikävöimään eniten porukan mustaa huumoria ja läpänheittoa.

– Varmasti me ollaan jatkossakin tekemisissä. Ellen sitten erakoidu tänne maalle ihan kokonaan, mikä on myös täysin mahdollista.

Elämä jatkuu, kitara soi

HIMin hajoaminen on tilanne, jollaisessa Linde ei ole aiemmin ollut. Hänen ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta, tietenkään, mutta mikäli hän mielii jatkaa musiikkialalla, hänen on löydettävä sieltä jotakin uutta ja kestävää, opittava olemaan jotakin muuta kuin HIMin Linde.

Musiikin maailma on nykyisin hyvin erilainen kuin silloin, kun Linde siihen sukelsi. Mitä neuvoja hän antaisi tyttärelleen, jos tämä haluaisi ryhtyä ammattimuusikoksi?

Vastaus on perinteisen isällinen mutta aika odottamaton mieheltä, joka elättää itsensä soittamalla rockia.

– Ehkä neuvoisin tylsästi jättämään kokonaan väliin tai edes hankkimaan jonkun varasuunnitelman. Musabisnes on muuttunut niin paljon, että mun käytännön neuvoni taitavat olla jo vanhentuneita. Se nyt varmaan pitää vieläkin paikkansa, että ei kannata laittaa nimeä mihinkään paperiin, jos ei ymmärrä, mitä siinä lukee.

Lindelle itselleen nuo neuvot eivät sopimusten tarkkaa lukemista lukuun ottamatta enää tässä vaiheessa käy. Hän on koulutukseltaan ylioppilas, eli varasuunnitelmat jäivät aikoinaan laatimatta, eikä valkolakki ole kaksinen lava-asuste.

– Mä kävin Käpylän iltalukion päivälinjan, kun en päässyt Sibelius-lukioon. Tai oikeastaan kävin tekemässä vain tentit ja kirjoitukset, kun läsnäolopakkoa ei ollut, Linde muistelee.

– Lähdin aina äitiä hämätäkseni aamulla kotoa, ajoin bussilla keskustaan ja menin Akateemiseen kirjakauppaan lukemaan eroottisia sarjakuvia. Sitten kävin Stockalla kahvilla ja tulin bussilla takaisin kotiin. Sitä kesti kaksi ja puoli vuotta ja se oli aikamoista ajanhukkaa. Kirjoituksiin en juuri lukenut, mutta kirjoitin silti M:n paperit. Niillä en ole tehnyt yhtään mitään.

Ja tuskinpa Linde niitä tarvitsee jatkossakaan. Kun HIM lakkaa olemasta, elämä jatkuu ja kitara soi. Linde on vasta nelikymppinen eli kohtalaisen nuori mies 2010-luvun rockbisneksessä.

– Lioneyeta haluan ainakin jatkaa, mutta muuten suunnitelmat eivät ole vielä selvillä. Mulla ei ole mitään sen kummempia haaveita, mutta meinaan kyllä jatkaa puuhastelua musiikin parissa, koska se tuntuu edelleen hienolta. Kun on joku uusi, mahtava biisi työn alla, se on edelleen maailman siistein fiilis.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Nyt on tärkeintä saada HIMin jäähyväiskiertue kunnialla pakettiin.

– Vasta sen jälkeen pystyn keskittymään tulevaan. Mitä ikinä tuleekin, se pitää ottaa vastaan positiivisin ja avoimin mielin.

Julkaistu aiemmin Infernossa 6/2017.