T-paita, huppari ja splittiseiska. Tällaiset varusteet mukana tuli karautettua Nosturista takaisin kohti Näsinneulaa. Jokaisessa tuotteessa luki Kylesa. Jokin taisi nyt toimia.
Vaikka Yhdysvaltain Savannahista tuleva Kylesa oli Nosturissa, ja Euroopan-kiertueellaan, selkeästi lämmittelijän roolissa ja sai heittääkseen vain vaivoin reilun puolituntisen setin, aika käytettiin hyödyksi tehokkaasti. Kylesa oli juuri niin hyvä kuin sen viimeisin albumi, vuoden parhaimpiin laattoihin luettava Static Tensions antoi olettaa. Tai ainakin toivoa.
Kylesa esittää liveoloissa hankalasti koossa pidettävää, punkin, metallin, sludgen, monenmoisen coren ja ”mastodonisen” progen ainesosia sisältävää musiikkia, eikä toiminta helpotu kahden rumpalin käytöstä. Vaan niinpä vain pysyi paletti läjässä vaivatta, jopa niin, että niskoja tässä nyt parannellaan.
Bändin jyystäessä huomio keskittyy pakosta kahteen lujaa paukkuvaan rumpusettiin. Toinen jannu vetää tukka limaa valuen Muppet-Animalin metodeilla toisen pitäessä huolen tarkemmasta päristelystä, ja voi pojat, millainen pohja tällä kasataan. Sen päälle kaksi sävelkerrosta, joista ensimmäinen rakentuu kolmesta murisevasta kielisoittimesta ja toinen omassa ulottuvuudessaan leijuvasta, vahvasti kaiutetusta (pääosin huuto-) laulusta, ja kuulija on jossain muualla. Ei haitannut, vaikka kävi edessä hilluneen jätkän rastaputkula suussa.
Kylesa ei makeile turhia, toimittaa vain asiansa, eikä lavalta irronnut yhtyettä katsomaan saapuneen ydinryhmän runsaista suosionosoituksista huolimatta edes hymynkaretta. Ääntä käyttävä kitaristikaksikko Phillip Cope–Laura Pleasantskin tyytyi mumisemaan hiljaisia kiitoksia, mutta toimintansa ei luonut koppavaa vaikutelmaa. Tässä vain on bändi, jolle musiikki on se juttu. Paskaakos tuota sokeroimaan.
Jos Static Tensions on helposti vuoden Top-5-listalla, keikkansa taisi mennä sarjassaan kärkisijalle. Ainoa miinus irtoaa vedon lyhykäisyydestä, mutta toisaalta, aina parempi jättää maha kurisemaan.
Kylesan tahtiin sai puida nyrkkiä ja kiristellä vähän hammastakin, mutta illan pääyhtye Clutch pisti porukan tanssihommiin. Funkpitoisen raskasrockin ystävien keskuudessa tuhtia kulttimainetta ylläpitävä ja yleisön reaktioista päätellen peräti rakastettu yhtye jaksoi viehättää, mutta vain muutaman ensibiisinsä ajan.
Clutchissa on kiistämätöntä jokamiesluokan karismaa, ja bändin ujo (joku saattaisi sanoa välinpitämätön) rentous yhdistettynä tiukkaan soittoon muodosti helposti vastaanotettavan paketin. Mutta kun levyiltä vain puolituttu yhtye tuntui toistelevan samoja koukkuja biisistä toiseen, mielenkiinto kääntyi pakosti muualle – esimerkiksi paikalla jostain syystä pyörineen Andy ”Real” McCoyn tuulipukumaisiin reisitaskuhousuihin. Superfani varmasti tappaa tästä hyvästä, mutta Kylesan rinnalla Clutch loi vaikutelman raskaan riffirockin Hootie and the Blowfishistä.
Meiningit avannut ruotsalaisryhmä jäi valitettavasti kyydityspoliittisista syistä tarkastamatta, mutta tällaisenaan ilta jätti onnelliseksi. Ei muuta kuin uutta paitaa päälle ja jääpalaa niskalle.
Teksti: Matti Riekki Kuva: Miika Kuusinen
Muuta:
