Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti
Jos samalla keikalla soittaa kaksi allekirjoittaneen suosikkibändiä kautta aikojen, voiko seurauksena olla muuta kuin täydellinen ilta livemusiikin parissa? Vielä vuosi sitten ei olisi ollut pienintäkään epäilystä, mutta asioilla on tapana muuttua hivenen juuri väärällä hetkellä. Syyt tähän löytyvät muutaman viime kuukauden sisältä.
Vaikka Opethin tuorein kokopitkä Heritage ja Pain of Salvationin tänä ja viime vuonna julkaisema Road Salt -albumikaksikko edustavat erittäin erilaista musiikkia toisiinsa nähden, uppoutuvat molempien bändien tämänhetkiset tekemiset erittäin syvälle 1970-lukulaisiin maisemiin. Opeth herätti monissa ihmetystä riisumalla musiikistaan kaikki aggressiivisemmat laulut ja suuren osan metallisista puolistaan, kun taas Pain of Salvation on kääntänyt selkänsä nykyaikaiselta kuulostavalle soundille ja rymynnyt orgaanisuuden ja puhtaan intohimon loputtomien mahdollisuuksien parissa.
Livekunnoltaan takuuvarmojen bändien keikat ovat usein juuri niin hyviä kuin settilistojensa biisit. Näin tälläkin kertaa. En voi vastustaa ajatusta asettaa nämä kaksi progressiivisen metallin huippuihin kuuluvaa bändiä vastakkain sekä levyjen että nyt nähtyjen keikkojen suhteen, vaikka Pain of Salvation joutuikin tyytymään tällä kertaa lämmittelijän virkaan.
Opethin Heritage ei lopulta ollut läheskään niin suuri järkytys kuin Mikael Åkerfeldt etukäteen varoitteli. Opethin henki on levyllä selvästi läsnä varsinkin Åkerfeldtiksi tunnistettavassa rytmi- ja riffikielessä, jota nyt vain alleviivataan pelkillä puhtailla lauluilla, satunnaisilla folkahtavammilla viitteillä ja etäisesti 1970-lukulaisittain progehtavilla sovituksilla.
Vaikka Opeth on ollut useimmiten vahvoilla myös kevyimmillään, leimaa Heritagea jatkuvasti jonkinlainen viimeisen tunnelmalatauksen puute. Mikael Åkerfeldt kohtaa levyllä laulutaitojensa rajat useammin kuin kerran ja sekaan mahtuu jopa Slitherin kaltaisia hakuammuntoja, jotka eivät pidä sisällään oikeastaan muuta kuin kuriositeettiarvoa. Levy on kyllä kokonaisuutena ihan kelvollista jälkeä, mutta täysin uudenlaisen ja kahleensa luovalla hulluudella murtaneen Opethin sijaan levyllä tuntuu soittavan bändi, joka on jumissa nokkamiehensä itsepäisyyden aiheuttamien rajojen sisällä.
Jos soundeja ei lasketa, Pain of Salvationin Road Saltit eivät eronneet lopulta ihan niin älyttömästi bändin aiemmasta tuotannosta kuin monet ovat julistaneet. Pain of Salvationin henki on levyillä täydellisesti läsnä Gildenlöwin tinkimättömien sävellysten käsittämättömässä tunnelatauksessa, jota astetta riisutummat soundit ja alastomampi tunnelma vain korostavat. Vaikka Pain of Salvationin tunnelataus on usein ollut vahvimmillaan kevyimmillään, korostaa Road Salt tätä vielä entisestään ja tuo samalla ruosteenkatkuisimpiin raskaisiin kappaleisiin aiempia progepyörittelyjä alkukantaisempaa latausta.
Daniel Gildenlöw tuntuu vuosien varrella vain parantuvan laulajana, mikä on paljon sanottu. Mies on ollut bändin uran alusta alkaen yksi parhaita lajissaan. Road Saltit tuntuvat vain parantuvan ajan kanssa sekä kokonaisuuksina että yksittäisten kappaleiden tasolla. Jotkut biisit nousevat jatkuvasti lähemmäs koko Pain of Salvationin tuotannon kärkeä.
Pääesiintyjän asemassa suurimman osan yleisöstä paikalle houkutellut Opeth teki alusta alkaen selväksi, että nyt liikutaan melkoisen erilaisissa tunnelmissa kuin aiemmin. Osa Opethin tuoreemman tuotannon paremmista kappaleista soivat edukseen myös jäähallissa. Varsinkin akustisesti jyrännyt The Throat of Winter ja Heritagen parhaimmistoon kuuluva Folklore olivat muikeaa kuultavaa.
Silti on pakko myöntää, että keikan alku The Devil’s Orchardin ja I Feel the Darkin merkeissä meni melkoiseksi haukotteluksi, eivätkä ainakaan laiska Nepenthe tai varsinkaan korkeintaan tribuuttilevylle sopiva Slither asiaa parantaneet. Watershedilta poimitut Porcelain Heart ja Hex Omega tuntuivat hieman omituisilta poiminnoilta.
Niin ennalta-arvattavalta kuin se saattaakin kuulostaa, mainiot poiminnat vanhemmasta tuotannosta pelastivat paljon. Jo kolmantena kappaleena kuultu ja aina salakavalasti rakentuva Face of Melinda sai keskittymisen palaamaan esitykseen, mutta keikan todelliset huipentumat koettiin jäätävästi tunnelmoineen Credencen, aina yhtä lennokkaan Closuren ja pitkästä aikaan settiin nostetun A Fair Judgementin kohdalla. Viimeksimainitun lyijynraskas outro nousi jatkuvasti hidastettuna jopa totuttua korkeampiin sfääreihin. Pieneltä nihkeilyltä ei voi kuitenkaan välttyä, koska Opethin keikoilla on totuttu kuulemaan läpikotaisin silkkaa laatua ja nyt oikeastaan vain viisi kappaletta kahdestatoista toimivat maininnan arvoisesti.
Eikä siinä vielä kaikki. Niin paljon kuin olenkin pitänyt Mikael Åkerfeldtin sympaattisista huumorikukkasista välispiikeissä ja Opethin vielä sympattisemmista jammailuista silloin tällöin, nyt todistettu Jäähallin keikka oli tältäkin osin vähintään arveluttava. Kyllähän ne Åkerfeldtin heitot ja basisti Martin Mendezille flirttailut saivat hetken aikaa hymähtelemään, mutta kun sama läppä toistui keikan aikana kaksikymmentä kertaa ja välispiikit venyivät viiteen minuuttiin, kahden tunnin keikka alkoi tuntua puolitäydeltä. Porcelain Heartin keskelle oli vielä sotkettu nälkävuoden pituinen rumpusoolo ja keikan loppupuolelle kitara- ja kosketinsoolot, joista yksikään ei tuntunut oikein tekevän oikeutta soittajalleen. Kaipasiko joku oikeasti jotain tällaista?
Mutta mitä teki Pain of Salvation lämppärinä? En haluaisi nostaa yhtä suosikkibändiäni toisen itselleni äärimmäisen tärkeän bändin yli, mutta tällä kertaa lämppäri vei pääesiintyjää ihan kaikessa. Pain of Salvationin torsosetissä seitsemän kappaletta yhdeksästä oli Road Salt -albumien materiaalia, mutta toisin kuin Heritagen vetojen kohdalla, nämä biisit toimivat jälleen kerran livenä murhaavasti. Varsinkin raskaasti junnaava Softly She Cries, taianomainen 1979 ja hurmaava To the Shoreline olivat koko illan huipentumia, eivätkä keikan ronskisti päättäneet Linoleum ja No Way nekään paljoa taakse jääneet. Totta kai The Perfect Elementin klassikkotunnelmapala Ashes oli jälleen paikallaan ja olen melko varma, että Diffidentia sai räpäytyksineen monet Opeth-fanit hämilleen.
On suorastaan sääli, että tämä oli viimeinen mahdollisuus todistaa tunnetuin Pain of Salvationin kokoonpano elävänä. Voisin kehua Daniel Gildenlöwiä laulajana ja biisinikkarina vaikka kuinka paljon, muttei siitä pääse mihinkään, että omalaatuinen synisti Fredrik Hermansson ja varsinkin komeaääninen Johan Hallgren ovat olleet tärkeä osa Pain of Salvationin soundia. Siinä missä Opeth on aina tuntunut isoimmilla lavoilla hieman orvolta, Pain of Salvation otti helposti koko lavan haltuunsa Daniel Gildenlöwin energistä hyppelehdintää myöten. Vaivaisen yhdeksän biisin keikka oli ohi jo ennen kuin ehti alkaakaan, mutta kaikeksi onneksi Gildenlöw totesi Pain of Salvationin palaavan Suomeen kahdelle keikalle maaliskuussa lämppärinään Von Hertzen Brothers. Siellä nähdään!
Palataanpa vielä lähtöasetelmaan. Jäähallilla soitti siis kaksi suosikkibändeihini kuuluvaa orkesteria ja tämän perusteella illan olisi pitänyt olla täydellinen. Mitä jäi käteen? Lämppärinä toimineelta Pain of Salvationilta törkeän alimoitettu keikka, joka sai vain janoamaan lisää ja pääesiintyjä Opethilta heikoin keikka niistä yhdestätoistä esiintymisestä viimeisen kahdeksan vuoden ajalta, joita olen todistanut. Sen sijaan että olisin saanut makeaa mahan täydeltä, jouduin tyytymään paljon vähempään.
Pain of Salvationin setti
Road Salt Theme
Softly She Cries
Ashes
Conditioned
1979
To the Shoreline
Diffidentia
Linoleum
No Way
Opethin setti
The Devil’s Orchard
I Feel The Dark
Face of Melinda
Porcelain Heart
Nepenthe
The Throat of Winter
Credence
Closure
Slither
A Fair Judgement
Hex Omega
Folklore