”En ole koskaan välittänyt arvostelusta” – haastattelussa Lacuna Coilin Cristina Scabbia

Lacuna Coil on selviytynyt sitten edellisen levynsä useista yllättävistä miehistönvaihdoksista ja tarjoaa kahdeksannellaan vihaisimman hengentuotteensa tähän asti. Cristina Scabbian mukaan syynä onnistuneeseen kokonaisuuteen on se, että bändi on ottanut ensimmäistä kertaa ohjat omiin käsiinsä.

29.07.2016

– Kyllä, tämä on ehdottomasti raskain levy, jonka olemme tehneet. Kyllähän me käytimme murinalauluja uramme alussa, mutta en usko, että olemme koskaan tehneet raskaampaa levyä kuin tämä, Cristina toteaa painokkaasti.

Delirium-levyn ahdistava tunnelma vaati muun muassa sitä, että bändin miessolisti Andrea Ferron oli palattava alkuaikojen murinalauluihin.

– Se vain sopi levyn ideaan ja musiikkiin. Lauluraidat tietysti seurailevat musiikkia, joten kun musiikki on raskaampaa, myös lauluraidat käyvät raskaammiksi. Levyn konseptin vuoksi siellä vain oli paljon enemmän aggressiota. Rankemmilla lauluraidoilla on helpompi ilmaista sellaista vihantunnetta ja ahdistusta.

Andrea itse oli kuulemma aluksi epävarma tavallista aggressiivisempien laulujen edessä.

– En usko, että Andrea täysin ymmärtää, miten massiivinen ääni hänellä on. Varsinkin hänen murinalaulunsa tuo pintaan kaiken sen potentiaalin. Hänellä on todella voimakas ja persoonallinen ääni. Mutta hän ei tainnut olla täysin tietoinen siitä itse. Nyt hän kuitenkin… Nyt hän uskoo minua! Cristina nauraa.

Eikö Cristina itse ole koskaan ajatellut vetävänsä kunnon örinäksi?

– Tiedätkö, en ole oikeastaan ikinä yrittänyt laulaa sillä tavalla. Toisaalta ääneni on jo nyt hyvin monipuolinen muilla tavoilla. Pääsen todella matalalle, pääsen todella korkealle, pystyn moduloimaan ääntäni niin, että se kuulostaa melkein kuin kiippareilta. Jos vaikka tätä levyä kuuntelee useampaan kertaan, sieltä löytyy kaikenlaisia kerroksia, joita ei aluksi huomaa, koska luulee ehkä niiden tulevan kiippareilta tai syntikoilta.

– Käytän ääntäni siis eri tavalla. En ole koskaan raivannut aikaa sille, että yrittäisin murinaa. Se on siis ehkä jotain, mitä minun täytyy kokeilla tulevaisuudessa! En tiedä, onko se ihan minun juttuni… Mutta olisi kyllä siistiä ihan vain yrittää.

Oman työn hurmiollinen hedelmä

Lacuna Coil tekee tuoreella levyllään uusia aluevaltauksia myös siinä mielessä, että Delirium on bändin historian ensimmäinen konseptilevy.

– Kaikki elementit ovat sidoksissa toisiinsa: sanoitukset, kansitaide, vaatteet, valokuvat. Lähdimme liikkeelle sanasta delirium [”houretila”], koska se avasi valtavan määrän ovia mielikuvituksessamme ja ajatuksissamme. Aloimme kuvitella ja luoda mielessämme vanhaa sairashuonetta jossain Milanon ulkopuolella. Se oli ajatuksissamme kylmä, epämukava paikka täynnä ihmisiä kertomassa meille tarinoitaan.

– Sitten myös visualisoimme sen. Levyn kansitaide ja valokuvat kumpuavat siitä. Samoin jopa käyttämämme meikit – jos tutkit kuvia tarkemmin ja katsot vaikka minua, minua ei kuvata niissä minkäänlaisena nättinä tyttönä. Oikeastaan ihan päinvastoin. Minut meikattiin näyttämään sairaammalta kuin olen.

– Halusimme tämän levyn olevan todella… raaka? Sen piti iskeä suoraan ytimeen. Halusimme ilmaista sen, mitä me kaikki koemme joskus. Sen, kun tuntee olevansa ulkopuolinen, tai että haluaa karata, mutta pakotietä ei ole. Saamme faneiltamme jatkuvasti viestejä, joissa he puhuvat tällaisesta yksinäisyyden tunteesta. Että muu maailma ei hyväksy heitä.

– Halusimme luoda tämän paikan, joka ei ole mukava, mutta kuitenkin paikka, jossa voit edes yrittää lääkitä itseäsi. Voit ainakin löytää muita ihmisiä, jotka ovat kuin sinä. Se on tietyllä tavalla helvetti, ja tietyllä tavalla se on joku, jolle puhua.

Cristina puhuu albumin luomistyöstä pitkästi ja nautinnolla. Syy tähän ei ole pelkästään tavanomainen ilo uuden hengentuotteen valmistumisesta. Delirium on tehty täysin bändin kesken, basisti ja biisintekijä Marco Coti Zelatin johdolla ja äänituotannolla. Tämäkin oli Lacuna Coilille uutta.

– Esimerkiksi levyn kansitaide on meidän kaikkien yhteinen visio. Marco kokosi kaikki ideat yhteen, mutta itse prosessi oli ehdottomasti tiimityötä. Päätimme, mitä valokuvia halusimme käyttää. Kaikki olivat mukana levyn pientenkin yksityiskohtien suunnittelussa, alkaen ihan sanoitusten fonteista. Otimme myös omat valokuvamme – tai tietenkin käytimme valokuvaajaa, mutta ohjasimme kuvauksia itse alusta loppuun.

– Tämä oli meille erittäin haastava ja todella jännittävä projekti. Onhan meillä aiemminkin ollut täysi taiteellinen vapaus, mutta nyt, ensimmäistä kertaa, levyä teimme VAIN me. Ei ulkopuolista tuottajaa, ei valokuvaajia, joiden kuvia emme olisi ehkä nähneet ennen niiden julkaisua.

– Se, että albumi on saanut tähän mennessä niin hyvän vastaanoton, tekee minut todella onnelliseksi. Se tarkoittaa, että olemme oppineet kaikkien näiden vuosien varrella paljon ja olemme nyt pystyneet pystyneet nyt sisällyttämään musiikkiimme sen, mitä halusimme ajatuksissamme sanoa. Ja sydämissämme.

Bändin vanhat ja uudet tekijät

Bändin ydinjoukko, laulajaparivaljakko Cristina ja Andrea sekä basisti Marco, on pysynyt samana jo 1990-luvulta lähtien. Muilla asemilla on ollut viime vuosina tuulista. Bändin pitkäaikainen rumpali Cristiano Mozzati lähti bändistä vuonna 2014, ja pallille istuutui miehen rumputeknikko Ryan Folden. Samana vuonna postui kitaristi Cristiano Migliore, minkä jälkeen bändi jatkoi vain yhden kitaristin, Marco Biazzin, voimin. Hänkin irtisanoutui muutama kuukausi sitten.

Ammattimaisena haastateltavana Cristina ei jäädy lainkaan, kun pyydän avaamaan tilannetta vähän tarkemmin.

– Ryan aloitti rumputeknikkonamme, eli kun Cris jäi pois pari vuotta sitten, Ryan oli luonnollinen valinta korvaajaksi. Tiesimme jo, että hän on mahtava rumpali, joten hänen kyvyistään ei ollut mitään epäilystä. Hän oli myös siinä mielessä helppo valinta, että tunsimme hänet entuudestaan. Hän oli ollut tien päällä kanssamme jo aiemmin. Hän siis sulautui bändiin täydellisesti myös inhimillisellä tasolla.

– Meille tämä on ehdottoman tärkeää, sillä kyllähän maailmassa rumpaleita riittää. Mutta heidän joukostaan on löydettävä se henkilö, jolle pystyt puhumaan, joka pystyy asumaan kanssasi, joka jakaa omat päämääräsi ja ajattelutapasi. Bändiin tulevan uuden ihmisen kanssa on olennaista se, että tunnet olosi kotoisaksi hänen kanssaan.

– Sitten tänä vuonna, itse asiassa juuri ennen kuin aloitimme studioäänitykset… Ei vaan oikeasti, vain pari päivää ennen kuin hänen oli tarkoitus äänittää omat raitansa, Marco yhtäkkiä päätti, että hänen oli aika siirtyä eteenpäin ja tehdä jotain erilaista. Hän koki, ettei ollut saanut antaa tarpeeksi omaa panostaan tälle levylle. Eli hän päätti lähteä koettamaan jotain aivan muuta.

– Totta kai se on surullista, koska nyt puhutaan bändin jäsenestä. Veljestä, joka päättää muuttaa pois kotoa. Mutta toisaalta se oli luonnollinen prosessi, eikä se lopulta häirinnyt albumin tekoa. Tämä oikeastaan vain motivoi meitä enemmän ja avasi oven muille vieraille, jotka päätyivät ottamaan osaa albumin tekoon. Se teki levystä vielä kiinnostavamman ja dynaamisemman.

Levyllä vierailevista kitaristeista ehkä nimekkäin on jenkkibändi Alter Bridgen Myles Kennedy, jonka lisäksi kitaranvarteen tarttui kourallinen bändin lähipiiriläisiä, mukaan lukien levyn miksaaja Marco Barusso. Se, kuka heistä korvaa Marco Biazzin tulevalla kiertueella, vai onko paikkaaja kenties joku aivan muu, on vielä tarkoin varjeltu salaisuus.

Kiertueet ja ihmissuhteet

Cristinan vastausten rivienväleistä on vaikea tulkita, miten hankalia miehistönvaihdokset ovat todella ihmissuhdetasolla olleet. Nykyisestä bändikokoonpanosta Cristina kuitenkin puhuu varsin lämpimin äänenpainoin.

– Olemme kaikki ystäviä myös kotona. Tämä on minusta upeaa, koska on niin paljon bändejä, joiden jäsenet ovat etäisiä toisilleen eivätkä tapaa toisiaan kotona koskaan. Me kuitenkin hengaamme yhdessä ja teemme juttuja yhdessä senkin jälkeen, kun palaamme kiertueelta.

– Emme tietenkään järjestä mitään yhteistä heti kiertueen jälkeen, koska kiertuebussissa vietettyjen kuukausien jälkeen sitä tarvitsee omaa rauhaa. Ja tietenkin meillä kaikilla on omat ystäväpiirimme, joiden kanssa vietämme aikaa. Mutta minusta on upeaa, että olemme todella toisillemme kuin toinen perhe.

Cristina puhuu kaikista tuntemistaan ihmisistä auliin lämpimästi. Minullekin hän juttelee kuin vanhemmalle tutulle. Osasyy tällaiseen automaattiseen ystävällisyyteen on tietenkin naisen harjaantuneisuus haastatteluissa, mutta taustalla tuntuu olevan myös aitoa sydämellisyyttä. Kun kysyn, mitä Cristina on mieltä keskenään alati tappelevista bändeistä, laulaja liikuttuu vastaamaan varsin vilpittömästi.

– En oikeasti ymmärrä, miten he pystyvät siihen! Minusta se tuntuisi niin kolkolta. Olisi kauheaa olla kiertueella ihmisten kanssa, joista ei pidä. Joiden seurasta ei tykkää. Minusta tuntuu että, en tiedä, romahtaisin. Ymmärrän, että joskus bändin suosio on niin suuri, että sen jäsenet saattavat kiertää pelkästään taloudellisista syistä. Mutta minä vihaisin sitä. Vihaisin sitä. Olisin todella onneton!

Meinaan avata suuni ja jatkaa seuraavaan kysymykseen, mutta Cristina ei ole lopettanut.

– Olisin niin ONNETON. Tuntisin oloni niin yksinäiseksi. Ei, en tykkäisi siitä yhtään.

DJ Schiller

Cristina tekee päätyönsä ohessa myös sivuprojekteja, joista tuorein on vähän yllättävämpi yhteistyökuvio: hän lauloi ja teki melodiat saksalaisen DJ Schillerin elektroniseen I Breathe -sinkkuun.

– Se oli yksi kummallisimmista yhteistyöprojekteista, mitä olen koskaan tehnyt, koska se tapahtui niin lyhyessä ajassa. Olin valmistautumassa New Yorkin -matkaan, sillä olin menossa kuvaamaan Revolver Magazinen kantta. Taisi olla 2. joulukuuta viime vuonna, kun sain sähköpostiini viestin. Siinä luki, että Schiller haluaisi tehdä yhteisen biisin kanssani, mutta ongelma oli, että deadline olisi 10. joulukuuta. Minun piti säveltää biisiin lauluraidat ja kirjoittaa siihen sanoitukset itse, koska muuten biisi ei ehtisi levylle.

– Aluksi olin hädissäni ja mietin vain, miten muka pystyisin tekemään sen. Minun pitäisi säveltää, tehdä sanoitukset, löytää studio ja pakata laukkuni New Yorkia varten. Minulla oli niin paljon hommaa, ja nyt minun pitäisi etsiä jostain studio! Ahdistuin ensin koko hommasta. Sitten hengitin sisään ja hengitin ulos. Ajattelin, että tämä on haaste. Ja halusin todella tehdä sen, koska tykkäsin biisistä ja halusin siihen mukaan. Halusin haastaa itseni ja nähdä, mihin pystyn niin lyhyessä ajassa.

– Ryhdyin siis säveltämään ja kirjoittamaan biisiä, jonka nimeksi tuli I Breathe. Löysin onneksi myös äänityspaikan, ystäväni ammattilaisstudion, joka oli vapaa lauantai-iltapäivällä. Päivää ennen New Yorkiin lähtöä äänitin laulut ja sain käytännössä kaiken valmiiksi 7. joulukuuta mennessä. Eli tein koko homman kolmessa neljässä päivässä. Se tuntui tosi hyvältä. Ei vain siksi, että tykkään tuloksesta ja biisi on kaunis, mutta ihan jo siksi, että tein sen! Minun teki mieleni huutaa vain, että HELVETIN JEES!

Cristinan ääni nousee selityksen loppua kohden ja mukana on ehkä ensimmäistä kertaa haastattelun aikana aivan alastonta, peittelemätöntä innostusta. Hän on niin tyytyväinen epätavalliseen sivuprojektiinsa ja henkilökohtaiseen voittoonsa, että mieleni tekee mennä etsimään biisi netistä kuunneltavaksi saman tien.

Oman paikkansa ansaitsemisesta

Kun nyt puhutaan Cristinasta itsestään, mieleni tekee nostaa kliseinen kissa pöydälle. Pääsen nimittäin haastattelemaan toista naista heviympyröissä sen verran harvoin, että haluaisin kommentoida sitä ääneen. Puntaroin pitkään, onko se hyvä idea.

On yhtäältä helvetin väsynyt ja vanhanaikainen juttu kiinnittää huomiota taitelijan sukupuoleen. Toisaalta taas fakta on, että naiset ovat hevimaailmassa vähemmistössä – eikä tilanne ainakaan muutu, jos fiksuja ja lahjakkaita oman sukupuolen esikuvia ei nosteta esiin. Päätän uskaltautua tälle miinakentälle hyvin varovasti. Selitän Cristinalle juuri sen, mitä olin asian tiimoilta pohtinut.

– Kuule, on todellakin totta, että minulta on kysytty tästä vaikka miten monta kertaa. Vastaan yleensä aika samalla tavoin. Toisaalta tiedän, että mitä tahansa sanonkin, joku taatusti ymmärtää sen väärin.

– Olet ehdottomasti oikeassa siinä, että rockin ja metallin maailma on yleensä miesvaltainen. Mutta kun sanon näin, kaikki reagoivat heti, että hei, ota rauhassa, kamoon, ei noin voi sanoa. Mutta kyllähän se on tosiasia. Eikä sen sanomisessa mielestäni ole mitään loukkaavaa tai kummallista.

– Varsinkin silloin kauan sitten, kun aloitin bändihommissa, naisia oli bändien riveissä hyvin vähän. Eli asiat ovat kehittyneet ja muuttuneet. Nykyään naiset hyväksytään paljon paremmin.

Cristina valitsee seuraavat sanansa diplomaattisesti mutta samalla itsevarmasti. Hän ei todellakaan ole mikään ujo seinäkukkanen, joka tyytyy olemaan nöyrän kiitollinen siitä, että on saanut luvan leikkiä poikien kanssa.

– En itse koskaan kokenut, että minun täytyisi todistaa jotakin ollakseni osa tätä maailmaa. Olen aina nähnyt itseni niin, että minä olen bändin toinen laulaja. Meillä on kaksi laulajaa, ja minä olen toinen heistä. Tiedän olevani ammattilainen, tiedän osaavani työni. Tiedän, että teen hyvää työtä. En siis koskaan ole ajatellut, etten olisi tarpeeksi hyvä tai että minun pitäisi todistaa olevani parempi kuin olen. Tiesin jo valmiiksi, että ansaitsin olla mukana.

– Eli minulle sellainen ei koskaan ollut ongelma. Sen sijaan käytin sitä tietyllä lailla hyväkseni. Koska olen nainen, voin tarjota bändille jotain ihan muuta kuin mieslaulaja. Me olemme erilainen elementti. En koskaan nähnyt sitä heikkoutena vaan nimenomaan vahvuutena. Koska miehet eivät tietenkään pysty tekemään sitä, mitä minä teen.

Cristina lopettaa päättäväisesti.

– En ole koskaan välittänyt arvostelusta, koska tiedän sen olevan vain osa tätä peliä. Olet sitten mies tai nainen, joku keksii sinusta aina jotain kritisoitavaa, tai yrittää lannistaa sinua, tai yrittää väittää, ettet ole tarpeeksi hyvä, tai tarpeeksi mitään.

– Mutta kun miettii hetken, tajuaa, että okei: mitä itse olet tehnyt omassa elämässäsi? Minä olen ollut täällä, juuri siinä paikassa missä haluan olla, jo lähes 20 vuotta. Näytä minulle, että itse pystyt samaan, niin saatan ehkä harkita haukkujasi.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2016.

Lisää luettavaa