”Soololevyn palautteen huomaan ottavani henkilökohtaisemmin” – haastattelussa Kuolemanlaakson sooloileva pääjehu Markus Laakso

Markus Laakson elämä kieppuu musiikin ympärillä. Sillä kiertoradalla matkatessaan hän on kokenut elämyksiä, pettymyksiä sekä valaistumisen ja epäuskon hetkiä.

Pieni poika istui lumoutuneena kirkonpenkillä ja kuunteli. Kaunis, voimakas musiikki sai paksut kiviseinät soimaan. Se oli upeinta, mitä hän oli koskaan kokenut. Äiti sanoi, että musiikin nimi oli Neljä vuodenaikaa ja että sen oli tehnyt joku Vivaldi.

– Itse en tuota muista, mutta äiti on kertonut näin käyneen, Markus Laakso sanoo. – Hän vei minut ja pikkuveljen kirkkoon kuuntelemaan Vivaldia. Olin kai tuuminut, että damn, on se Vivaldi kova jätkä ja tekee hienoa matskua.

Markus Laakso syntyi vuonna 1976 Vantaalla, viivähti tovin Keravalla ja muutti vuonna 1981 Kuopioon isän töiden perässä. Missä perhe asuikin, olkkarissa oli Saloran horisontaalimallinen levy-kasettisoitin.

– Tykkäsin lapsena Boney M:stä ja Elviksestä, isällä ja äidillä oli niiden levyjä. Musiikki on ollut mulle aina äärimmäisen tärkeää.

Ekaluokkaa käydessään hän meni pianotunneille. Vanhempiensa mielestä nuorimies teki sen mielihyvin, omien muistojensa mukaan pakotettuna.

– Oli äärimmäisen noloa joutua soittamaan tyttöjen soitinta, Laakso nauraa. – Kukaan kaveri ei soittanut pianoa.

Noloa tai ei, kolme vuotta yksityispianotunneilla valoi pohjan soittamiselle. Mieluinen tyyli löytyi, kun pihapiirin isot pojat diilasivat Laakson lapsille KISSin, W.A.S.P:n ja muiden 80-luvun poikien suosikkibändien levyjä. Niistä oli hyvä suunnata kohti rankempaa metallia.

Sitten tapahtui jotakin käänteentekevää. Kun Markus oli käynyt neljännen luokan, hänen perheensä muutti San Diegoon. Kokemus vaikutti poikaan syvästi.

– Olin lapsena tosi ujo ja hiljainen. San Diegossa oli pakko opetella uusi kieli ja kulttuuri ja tulla toimeen täysin vieraassa ympäristössä. Se muutti mua ihmisenä reilusti. Minusta tuli avoimempi, rohkeampi ja sosiaalisempi.

Koska Amerikassa mennään kouluun vuotta nuorempana kuin Suomessa, Markus pääsi neljänneltä luokalta suoraan kuudennelle. Siinä sivussa muuttui käsitys omista kyvyistä.

– Koulunkäynti oli erilaista. Suomessa arvosana määräytyi sen perusteella, miten suoriutuu kokeesta. Amerikassa kerättiin pisteitä koko kurssin tai jakson ajan. Pääsin Honor Roll -ryhmään, johon valittiin luokan parhaat oppilaat.

Laaksot asuivat Kaliforniassa vuodet 1987–89. Sitten perhe palasi Suomeen, ja Markus aloitti yläkoulun Kuopiossa.

– Menin seitsemännelle luokalle, jonka olin jo Jenkeissä käynyt. Eli en ole käynyt vitosta lainkaan, mutta seiskan kaksi kertaa. Suomessa olin ihan ok oppilas. En huono mutta en luokkani parhaitakaan.

Suomessa Laakso pääsi käsiksi kaikkea muuta kuin noloon soittimeen, sähkökitaraan, ja sai opettajaksi naapurin pojan.

– Vein sille levyjä ja kasetteja ja sanoin, että opettelepas tuo Dark Tranquillityn Skydancerin avausraita ja opeta se sitten mulle. Se oli huomattavasti mukavampaa kuin Pienet sormet soittamaan -kirjan pänttääminen.

Kun soitto alkoi sujua, Laaksoa pyydettiin mukaan bändeihin. Kavereiden ihmetykseksi hän ei kuitenkaan suostunut liittymään yhteenkään.

Musiikki oli hänelle niin tärkeää, ettei hän ollut valmis sellaiseen.

Ei ihan vielä.

Aikuisena kaaoksessa

Kun Laakso perusti ensimmäisen oikean bändinsä, oli vuosi 2004 ja hän liki kolmekymppinen. Siinä vaiheessa ei enää leikitty: elokuvallista äärimetallia esittävän Chaosweaverin asiat hoidettiin ammattimaisesti. Rocklehtiin kirjoittava Laakso tunsi musiikkialan lainalaisuudet, ja valloittipa Chaosweaver jopa juuri luodun somemaailmankin.

– MySpace oli siihen aikaan isollaan ja me oltiin siellä hyvin aktiivisia, Laakso kertoo. – Levy-yhtiöt alkoivat kysellä, miten demobändillä voi olla 15 000 kaveria.

Chaosweaver sai demoistaan hyvää palautetta, mutta päätti silti julkaista albumin Laakson perustaman Shadow World Recordsin kautta. Tuotantokustannukset pysyivät alhaisina, koska musiikin äänitti ja miksasi yhtyeen rumpali.

Puppetmaster of Pandemonium ilmestyi vuonna 2008. Levy oli kattavassa Euroopan-jakelussa ja lisensoitiin Venäjälle, Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja Kazakstaniin. Debyytin onnistuminen kantoi pitkälle: Chaosweaver alkoi saman tien tehdä uusia biisejä. Ne olivat täynnä toisiinsa nivoutuvia melodioita, kunnianhimoisia orkestraatioita ja haastavia riffejä.

– Se oli melkoinen show. En suosittele. Me väännettiin studiossa puolitoista vuotta. Se oli kaikilla tasoilla hyvin kuormittava projekti. Kirjoitin siitä korkealentoisen konseptialbumin, jossa oli fiktiivinen tarina supersäieteorian viitekehyksessä. Luin sitä varten monta teoreettisen fysiikan kirjaa. Niitä sisäistäessä harmaantui parta.

chaosweaver

Saksalainen Napalm Records iski hampaansa suurelliseen Enter the Realm of the Doppelgänger -levyyn heti ensimmäiset näytteet kuultuaan. Alkoi kuukausia kestänyt pykälien hierominen. Kun diili oli kunnossa ja soittajien nimet paperissa, Laakson meiliin napsahti viesti, joka alkoi sanoilla ”sorry guys, I have really bad news…”

– Levy-yhtiön omistaja ei suostunut maksamaan meille ennakkoa, jota Napalm oli itse meille ehdottanut. Me jouduttiin tyytymään useita tuhansia euroja pienempään summaan.

Sitten alettiin säätää julkaisupäivää. Laakso oli ilmoittanut levy-yhtiölle, että kaikki muu paitsi juhannuksen ja elokuun puolivälin välinen aika käy.

– Eiköhän ne julkaisseet sen juhannuksen jälkeisenä maanantaina, kun kaikki olivat mökillä eikä ketään kiinnostanut. Sitten Itävallasta Suomen-jakelijalle lähetetty levysatsi hävisi matkalla. Ei mennyt ihan putkeen, Laakso naureskelee siihen vapautuneen itseironiseen sävyyn, jonka hallitsevat vain savolaiset.

Raskaan luovan prosessin, loputtomien äänitysten, työläiden sopimusneuvottelujen ja julkaisun antikliimaksin jälkeen Chaosweaverin voimat olivat loppu. Kolmannen sataraitaisen mörköoopperan kutominen ei tuntunut sillä hetkellä mahdolliselta.

Onneksi Laaksolla oli vaihtoehto. Studiossa oli syntynyt Chaosweaverin levyn lisäksi jotakin aivan uutta.

– Mun piti pysytellä ajokunnossa, koska vaimo oli viimeisillään raskaana. Kun muut lähtivät juhlimaan, soittelin itsekseni. Olin innostunut Triptykonin ekasta levystä ja päätin kokeilla, millaista on soittaa droppivireellä – en ollut ikinä ennen testannut sitä. Heti alkoi syntyä matskua, jollaista ei muuten olisi tullut mieleenkään tehdä. Olin ihan tohkeissani.

Se oli valaistumisen hetki.

Oivalluksia pimeydessä

Autiomaata halkovan tien laidalla oli kylttejä, jotka suosittelivat sammuttamaan ilmastoinnin. Death Valleyssä oli niin kuuma, että rasitus saattaisi ylikuumentaa auton moottorin. Jos jäisi tienposkeen viidenkymmenen asteen helteessä ilman juomavettä, saattaisi saada ensi käden tietoa siitä, mistä Kuolemanlaakso on saanut nimensä.

Hiki kirveli silmiä. Autossa oli tukahduttavan kuuma. Oli vuosi 1988, ja Laakson perhe oli matkalla Kuolemanlaakson läpi – isä ajoi, äiti istui edessä, lapset nököttivät takapenkillä.

Yhtäkkiä äiti alkoi haukkoa henkeään ja osoitella sormella jotakin auton edessä. Tilanne oli ohi hetkessä, vain säikähdys jäi. 11-vuotias Markus kääntyi katsomaan takaikkunasta nähdäkseen, mitä äiti oli pelästynyt. Tiellä sätki pitkä punainen aavikkokäärme. Hänen isänsä oli juuri ajanut sen yli.

Kuolevan käärmeen kuva jäi pysyvästi pojan mieleen. Samoin Kuolemanlaakso.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Markus Laakso teki päivässä kaksi uutta biisiä ja niiden demot. Seuraavana päivänä syntyi taas kaksi uutta demokappaletta. Droppivire oli niin inspiroiva, että puoli albumia oli hahmollaan parissa päivässä.

Vaikka tämä tapahtui keskellä Chaosweaverin sessioita, meininki oli kaukana sen iisakinkirkkoprojekteista. Laakso antoi uudelle projektilleen nimeksi Kuolemanlaakso.

– Missiona oli tehdä levyllinen maanläheistä ja simppeliä musiikkia, jossa jokainen sointuyhdistelmän olisi synkkä ja/tai raskas, Laakso muistelee.

Laakso sävelsi painostavien sointukulkujensa päälle melodioita, joiden perimässä oli jotakin hyvin suomalaista. Hän päätti kirjoittaa sanoitukset äidinkielellään.

– Suomen kieli teki musiikista juurevampaa. Siinä vaiheessa alkoi äidin hehkuttelema Eino Leino kiinnostaa. Ostin Sokokselta Helkavirsiä-kokoelman. Sitä luettuani olin, että herranjumala, miksen ole ennen tutustunut tähän.

Se oli toinen valaistumisen hetki Kuolemanlaaksossa. Vimmaiset Leino-vaikutteet sopivat luonnosta ja ihmisluonnosta ammentavaan musiikkiin sekä aiheiltaan että tyyliltään.

Ja sitten tuli kolmas heureka-elämys: Laakso tutustui Finnish Metal Expossa Triptykonin kitaristiin Victor Santuraan ja päätti äänittää Kuolemanlaakson debyytin tämän studiolla. Henkilökemiat ja musiikilliset näkemykset kohtasivat niin täydellisesti, että yhteistyö jatkuu edelleen. Musta aurinko nousee -ep ja toinen albumi Tulijoutsen tehtiin Suomessa Santuran kanssa.

kuolemanlaakso

– Se oli fantastinen sessio kesämökillä loppukesän lämmössä. Mökkielämä oli ihan uutta Santuralle. Se otti siitä kaiken irti, kävi joka päivä uimassa jääkylmässä vedessä ja bodasi soramontulla isoilla kivenmurikoilla.

Tulijoutsen nousi albumilistan kymmenenneksi, Redraman ja Jenni Vartiaisen hännille. Yhden miehen puuhastelusta kasvoi isompi juttu kuin se mies olisi ikinä uskonut.

– Levyjen painokset on myyty loppuun ja me ollaan keikkailtu hyvissä paikoissa jopa HIMin kanssa. Ei se oikein vastaa alkuperäistä visiota, Laakso nauraa.
Eikä muuten vastaa sekään, mitä nyt on tekeillä.

Visionääri sooloilemassa

Loppuvuodesta 2015 tuli aika miettiä tulevaisuutta. Tiedossa oli, että äänitykset alkaisivat helmikuussa Santuran studiolla. Sen sijaan se, mitä siellä tehtäisiin, oli hämärän peitossa. Koska laulaja Mikko Kotamäki oli kiireinen Swallow the Sunin kanssa, tavallisen Kuolemanlaakso-levyn tekeminen ei ollut mahdollista.

– Ehdotin meidän julkaisijalle Svartille, että tehdään kissit. Halusin tehdä soololevyn, joka olisi ikään kuin alaviite emobändin tuotannossa, Laakso kertoo. – Mulle oli tärkeää, että kaikki varmasti ymmärtävät, että levy on Kuolemanlaakson Laakson soololevy. Eikä se muuten ketään olisi kiinnostanutkaan.

Svart piti ajatuksesta ja Laakso alkoi kirjoittaa biisejä. Sisters of Mercyn, Tiamatin ja Lucyfiren vaikutuksen alaisena tehty Where the River Runs Red näytti suunnan usealle uudelle kappaleelle. M. Laakso – Vol. 1: The Gothic Tapes -levyä voi sanoa 90-lukuhenkiseksi goottimetalliksi tai -rockiksi, mutta kattaus on tuota luonnehdintaa monipuolisempi. Mukana on akustinen kappale ja itämaisia vaikutteita.

– En halunnut tehdä Kuolemanlaaksoa eri nimellä, vaan tuoda esille uusia puolia itsestäni biisintekijänä.

Tällä kertaa Laakson oli laulettava biisinsä itse, mutta muuten soololevyn tekeminen ei juuri poikennut aiemmista levytyshankkeista: Laakso on pitänyt langat käsissään yhtä lujasti kuin ennenkin. Kaikki biisinteosta paitojen suunnitteluun noudattaa hänen visiotaan. Mutta soololevy on silti aina soololevy.

– Yleensä en välitä arvosteluista. En loukkaannu haukuista enkä usko kehuja. Soololevyn palautteen huomaan kuitenkin ottavani henkilökohtaisemmin.

Vaikka Laakso on ollut myös bändiensä taiteellinen johtaja, hän ei näe itsessään diktaattorin vikaa.

– Joskus saatan ottaa itseeni, jos joku ei pidä tapaani toimia absoluuttisen huikeana, mutta yleensä olen varmaankin aika lunki bändikaveri. Kuuntelen kaikkien mielipiteitä ja pystyn tekemään kompromisseja.

Joskus on kuitenkin pysyttävä lujana. The Gothic Tapes tuli tehdyksi, vaikka kaikki Kuolemanlaakson jäsenet eivät pitäneet sitä hyvänä ideana.

– Koen luoneeni koko bändin ja konseptin. Mielestäni minulla on oikeus tehdä sille mitä vain, kunhan taso pysyy korkealla.

Muutakin kuin muusikko

Sooloalbumin myötä Markus Laakso tullaan tuntemaan yhä yleisemmin muusikkona. Se ei kuitenkaan ole koko totuus hänestä. Hän on myös vapaa journalisti ja valokuvaaja, toisinaan jopa ilman rock-etuliitettä.

Sitä ennen hän teki niitä kuuluisia ”oikeita töitä”. Laakso muutti vuonna 1998 Kuopiosta Helsinkiin opiskelemaan markkinointiviestintää ja sai Sokoksen markkinointiosastolta verkkokirjoittajan ja verkkoviestintäsuunnittelijan paikan.

– Vastasin yhtiön intranetistä sekä sokos.fi-sivuston sisällöstä, Laakso täsmentää. – Eli käytännössä kirjoitin kahdeksan vuotta tissiliiveistä ja meikeistä.

Brassiere-brosuurien laatimisen vastapainoksi Laakso löysi rockjournalismin. Vuonna 2004 hän alkoi kirjoittaa rocklehtiin, ja vähitellen kirjoittamisen kenttä laajeni asiakaslehtien alueelle. Nykyisin Laakso pitää itseään ensisijaisesti kirjoittajana, niin viheliäinen ammatti kuin se onkin.

– Mulla on kirjoittamiseen viha-ahdistussuhde. Sen aloittaminen on vaikeampaa kuin valokuvaamisen tai musiikin tekemisen. Kirjoittaminen on myös vaativinta. Sanoittaminen on musiikin tekemisessä ainoa asia, josta en tykkää, mutta en silti halua antaa sitä vastuuta muille. Mutta kunhan pääsen vauhtiin, nautin siitä kyllä.

Laakson tunnetuin kirjoitustyö on Amorphisin jykevä historiikki, joka on julkaistu suomeksi ja saksaksi.

– Se oli kolmen ja puolen vuoden projekti. Se oli tosi antoisa mutta myös tosi kuormittava työ, mistä johtuen en ole vielä ottanut uutta kirjaprojektia työn alle… Ainakaan virallisesti.

Kirjoittaja-Laakson rinnalla kulkee kuvaaja-Laakso, jonka otoksia on nähty niin lehtien sivuilla kuin valokuvanäyttelyissäkin.

– Lehtiin kuvaaminen on puhtaasti kuvittamista, mutta sekin voi olla taiteellista. Otan sellaisia kuvia kuin on tilattu mutta yritän saada ne näyttämään hyvältä. Pyrin valitsemaan käyttöön taiteellisesti näyttäviä kuvia.

– Näyttelykäyttöön otetuissa kuvissa se puoli on tietysti kaikkein tärkein. Viime aikoina olen kuvannut kuopiolaismuusikoita eri rooleissa, esimerkiksi Tarotin Tuplea Twin Peaksin Bobina ja Thomas Corpsea Slashinä.

Perheellisen perspektiivistä

Asuttuaan kaksitoista vuotta Helsingissä Markus Laakso palasi Kuopioon. Hänelle oli syntynyt poika, joten muuttaminen isovanhempien lähelle tuntui hyvältä ja tarpeelliselta.

Nuoruutensa maisemiin palattuaan Laakso työskenteli muutaman kuukauden kuopiolaisessa lehdessä. Työ ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, joten hän lähti omilleen. Nyt hän elää enimmäkseen kirjoittamalla, valokuvaamalla ja tekijänoikeuskorvauksilla.

– Olisi kyllä helpompaa tehdä päivätöitä. Olisi työaika ja vapaa-aika erikseen. Jos muita hommia tekisi harrastusmaisemmin, elämä olisi rennompaa. Nythän aivot eivät lepää ollenkaan ja loman pitämisestä tulee huono omatunto, kun rahaa ei tule mistään, Laakso miettii.

Nuo asiat ja elämä yleensä ovat pohdituttaneet varsinkin tänä kesänä, kun Laaksot saivat lisää jälkikasvua.

– Kun kasvattaa omia lapsia, oppii kaikenlaista omista vanhemmistaan. Usein huomaa, että nehän olivat oikeassa tässäkin asiassa.

Vanhemmat ovat aina myös onnistumisen mittapuu. Laakson isä on tiedemaailman supertähti, yksi maailman johtavia diabetestutkijoista. Äiti taas työskenteli yliopistossa suomen kielen lehtorina. Se saa Laakson näkemään omat työnsä ”työläänä pikkupuuhasteluna”.

– Kun miettii isää, joka on alansa huippu ja kahden alan tohtori, tulee mieleen, että olenkohan hukannut elämäni. Mietin musiikkihommien järkevyyttä päivittäin. Mutta kun se on kokonaisvaltainen intohimo. Elämäni pyörii musiikin ympärillä. Olen rakastanut sitä aina. En voi olla kuuntelematta musiikkia. Ostan paljon levyjä ja olen kiinnostunut uusista bändeistä. Luen jatkuvasti musalehtiä ja -kirjoja, otan musiikkiaiheisia kuvia ja kirjoitan musiikista.

Viime aikoina järki on huomautellut Laaksolle myös ajan kulumisesta: ”Sä täytät elokuussa 40. Mieti vähän, mitä olet tekemässä.”

Vastaus on edelleen sama.

– Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta kun tunne ja järki eivät kulje käsi kädessä. Kun saan jonkun kuormittavan projektin valmiiksi, tuumin, että helvetti, ei ikinä enää. Kuitenkin jo samana päivänä voi tulla mieleen joku juttu, jota huvittaisi alkaa työstää. Hyvää ideaa ei voi jättää toteuttamatta.

Ja taas kerran järjen ääni hukkui hyvään musiikkiin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2016.