New Yorkista tuleva Netherlands on ehtinyt olla kasassa kolmetoista vuotta ja kerätä siinä ajassa arvostusta underground-piireissä. Esimerkiksi Gojiran Joe Duplantier ja Mastodonin Bill Kelliher ovat tunnustautuneet yhtyeen faneiksi, eikä mikään ihme.
Itselleni orkesteri oli uusi tuttavuus, mutta yhdeksättä julkaisuaan kuunnellessa aloin ymmärtää hyvin pian, etteivät yhtyettä kohtaan suunnatut mainesanat ole lainkaan turhia. Kurt Balloun God City -studiolla taltioitu levy on äänekäs, roisi ja aggressiivinen, mutta samalla hyvin nyanssirikas kokonaisuus.
Laulaja-multi-instumentalisti Timo Ellis on tunnustanut olevansa volyymiaddikti. Hänellä on kuitenkin myös tyylitajua ja sävellyksellisiä kykyjä tehdä kappaleistaan moniulotteisia ja nautittavia sen sijaan, että kaikki hukkuisi itsetarkoitukselliseen särölammikkoon. Jos Sonic Youth, Melvins ja Converge tekisivät split-levyn, se voisi kuulostaa tältä.
Severance on eittämättä kiinnostavimpia albumeja, mitä alkaneen vuoden aikana on julkaistu. Tai oikeastaan se on yksi kiinnostavimmista rocklevyistä moneen vuoteen.