Äärimmilleen hiottua ja energiajuomalta haiskahtavaa popmetallia – arviossa Santa Cruz

Levyarvio julkaistu Infernossa 3/2015.

Kuva: Lauri Hämäläinen

Santa Cruz
Santa Cruz

Spinefarm
3_kirvesta

Kovaa vauhtia kansainvälistä uraa tekevä helsinkiläinen Santa Cruz julkaisee toisen levynsä. Sen myötä yhtye on modernisoinut tyyliään selkeästi.

Loistava pelinavaus Screaming for Adrenaline (2013) oli suurimmaksi osaksi metallisella otteella soitettua katurockia, josta kuului varsinkin Guns N’ Rosesin vaikutus. Kakkoslevyn ennakkomaistiaisena julkaistut We Are the Ones to Fall, Wasted & Wounded ja My Remedy ovat osoittaneet, että tällä kertaa Santa Cruz sekoittaa keitokseensa myös uuden vuosituhannen muotisoundeja.

Varsinkin riffit ja kitarasoolot ovat yhä hyökkääviä ja raivokkaita, mutta kertosäkeissä mennään jo lähelle 30 Seconds to Marsin tyylistä messiaanista maailmansyleilyä. Myös woo-oo- ja nana-naa-tyyppiset yhteislauluelementit ovat lisääntyneet.

Santa Cruzin äänitorvet ovat puhuneet, kuinka yhtye ei halua pitäytyä vain yhdessä muotissa ja mahdollisuudet ovat auki joka suuntaan. Tässä mielessä bändi onkin sanojensa mittainen. Toisaalta esimerkiksi uuden levyn symbolikannesta voi helposti hakea viitteitä Led Zeppelinin suuntaan. Itse olisinkin toivonut, että yhtye olisi ammentanut vaikutteita enemmänkin juurevasta 1970-luvun soundista ja muokannut sen pohjalta jonkin täysin omaperäisen uuden luomuksen.

Näin ei ole käynyt, vaan nyt saadaan ajanmukaista, äärimmilleen hiottua ja energiajuomalta haiskahtavaa popmetallia. Se on oikein ookoo. Kaikki on toteutettu äärimmäisen hyvin, ja hommasta aistii myös intohimon ja nautinnon. Valittu tyyli ei vain ole sellainen, joka tuottaa kaikkein suurimpia nautinnon väreitä tässä arvioijassa. Ainakin se vaatii vielä lisää totuttelua.