Thrashissä voi olla paljon eri sävyjä, hilpeästä humpasta tuimaan paasaukseen ja kaikkeen siltä väliltä. Kreikkalainen Amken edustaa lajin synkempää laitaa. Tummasävyisessä, jopa surumielisessä jyräyksessä ei näy tai kuulu hymynhäivä. Jollain lailla tässä on hollantilaistyyppistä mökötystä, esimerkiksi Legion of the Damned tulee mieleen. Toisaalta laulutyyli ja rytmitykset vievät mielikuvia vanhan Rigor Mortisin puoleen.
Passive Aggression alkaa varsin vakuuttavasti, ja varsinkin triolivetoinen ja raskas kakkosbiisi I Am the One on lähes napakymppi. Sitten tylsänpuoleiset bulkkiriffit alkavat saada hiljalleen yhä enemmän tilaa. Tuhanteen kertaan kuullut sävelkulut ja rytmitykset eivät ehkä ole oivin keino saada kappaleita kulkemaan, ja mielikuvituksettomien kitarakuvioiden valtaama loppulevy onkin kovasta sahauksesta huolimatta passiivinen.
Amkenin kakkoslevy on ailahteleva: väliin kulkee aika pirun kovaa, sitten jämähtää lähes täysin. Mausteina käytetyt vanhan koulun hevimelodiat toimivat kivasti, mutta kokonaisuus on valitettavasti jotenkin pysähtynyt, pölyttynyt.