Saksalainen Lord of the Lost on kehitellyt oman soppansa sotkemalla keskenään 1970-luvun glam-estetiikkaa, metallia, konemusiikkia ja goottirockia. Yhdistelmä kuulostaa paremmalta luureissa kuin paperilla, mutta vaatii avointa mieltä.
Kahdeksannen levynsä perusteella vaikuttaa, että bändi tekee ihan mitä haluaa. Samassa biisissä voi olla koukuttavia poppisyntikoita, tummia melodioita ja kunnon rääkymistä. Yhdistelmät on muovailtu niin taitavasti, että niistä on pakko tykätä, vaikka ne saattaisivat normaalisti ärsyttää.
Sanoituspuoli koostuu enimmäkseen ”kulje omaa tietäsi” -tyylisistä motivaatioteksteistä ja suorasta kritiikistä niin maailmanmenon kuin nettivihaajien suuntaan. Kumpikin laji istuu pakettiin luontevasti ja Chris ”The Lord” Harms tulkitsee erilaiset tunnelmat syvällä lauluäänellään todella komeasti.
Roxette-coverin lisäksi albumilla on tusina täysin erilaista mutta silti äärimmäisen yhtenäistä biisiä. Viimeistään pomminvarmat kertosäkeet pitävät huolen, että valtaosa teoksesta jää hautumaan pääkoppaan eikä niin vain lähde pois. Ennestään tuntematon porukka sai nyt ainakin yhden uuden fanin!