Misþyrmingin, Sinmaran ja Svartidauðin kaltaiset uudemman polven black metal -nimet ovat nostaneet islantilaisen metalliskenen koko maailman tietoisuuteen, eikä aivan sattumalta, sillä yhtyeiden soundissa on monen kuulijan etsimää selittämätöntä omaleimaisuutta ja pohjoista eksotiikkaa.
Niin ikään mainion Almyrkvin parissa operoivat Sinmara-musikantit ovat pienen maan metalliskenen kenties kirkkaimpia helmiä, mistä odottamattoman tyrmääviä näyttöjä antava Hvísl stjarnanna antaa loistavan esimerkin.
Uutukaisen rinnalla lähinnä demolta kuulostavalla Aphotic Womb -esikoisellaan (2014) vielä linjaansa hakenut viisikko on tänä päivänä vakuuttava tekijä, jonka mustaa metallia voi kutsua kaikilta osin omaperäiseksi. Säkkipimeän tunnelman seassa vaeltelevat sävellykset ovat erikoisella tapaa kokeilullisia ja jopa progressiivisia, eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että Sinmara on saanut kiinni siitä luovuuden punaisesta langasta, jota genrensä grand old band Mayhem on hakenut koko kuluvan vuosituhannen ajan.
Kuusi kappaletta hieman päälle 42 minuuttiin iskevä Hvísl stjarnanna on tasapainoinen luomus, jonka alkuun tasapaksultakin vaikuttava olemus avaa itseään hiljalleen, jokaisen kuuntelukerran myötä, kunnes edessä hohtaa albumillinen black metalia, jollaista ei tule vastaan aivan joka käänteessä. Esimerkiksi Mephitic Haze ja Crimson Stars ovat lähestulkoon täydellisiä biisejä.
Kuusi vuotta nykyisellä nimellään toiminut Sinmara on nostanut vuoden 2019 parhaiden black metal -albumien riman niin korkealle, että sen ylittämiseen tarvitaan jo klassikkotason onnistuminen.