Uusi Metallica-levy on aina tapaus, jota odottaa pelonsekaisin tuntein. 72 Seasons osoittautuu luonnolliseksi jatkumoksi Hardwired… to Self-Destructille (2016). Joillain osa-alueilla on tehty parannuksia, mutta suurin ongelma on se sama, joka on vaivannut bändin tekemisiä jo pitkään.
Kuten edeltäjänsä, 72 Seasons on 77-minuuttinen järkäle, jolle tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Kärjistetysti sanoen kaikki alle kuusi minuuttia kellottavat, tyhjäkäynnin minimiin vievät biisit ovat levyn parhaimmistoa.
James Hetfieldin riffikone sylkee yhä parhaimmillaan todella tiukkaa kamaa, ja uutuus on sentään edeltäjäänsä vahvempi ja eheämpi kokonaisuus. Kääntöpuolena varsinkin levyn alkupuoli tuntuu polkevan kaikessa keskitempoisessa jyystössään liikaa paikallaan. Lopun biisitrio – Too Far Gone?, hienoilla kitaraharmonioilla maustettu Room of Mirrors ja blacksabbathmainen, My Friend of Miseryn mieleen tuova Inamorata – nostaa onneksi tasoa reilusti.
Soundeiltaan levy on jykevä ja täyteläinen. Sen soitto on varsin pirteää, ja varsinkin Hetfieldin laulu tuntuu oikein verevältä. Kokonaisuus jää siis näin reilusti plussalle.