Aina hitaasti kiirehtineen Wardin edellinen julkaisu oli viisi vuotta sitten ilmestynyt täyspitkä, ja sittemmin muutoksia on kokenut niin kokoonpano kuin musiikkityylikin. Johtuuko tuo sitten laulajan vaihtumisesta vai ei, mutta jo aiemmin sivurooleissa olleet mureat deathjyräykset ja synkemmät sludgemurskaukset ovat hiipuneet entisestään. Eipä tässä silti mitään eeppisen heleää doomia olla tekemässä, sillä lanaaminen on edelleen rouheaa ja raskasta.
Vaikka sävelet ovat painavia, soundi on sävellysten tapaan ilmava ja yksinkertainen, aivan kuten kitaristin pestiään lauluun laajentaneen Jussin ärrimurinakin. Näissä kaikissa on miellyttävää pehmeyttä, joka onnistuu korostamaan musiikin särmikkyyttä jännän minimalistisella tavalla ja tuomaan siihen jopa mystisen leijuvaa tunnelmaa.
Vaikka lohduttomuus ja melankolia ovat alati läsnä, tuntemukset ovat ennemmin tummuudessaan voimaannuttavia kuin täysin allensa jyrääviä. Varsinaiseen riehaantumiseen tarvittaisiin kuitenkin enemmän ja rohkeampia irtiottoja. Tällaisenaankin Downfalls sopii kuitenkin vallan kelvollisesti elonkorjuun soundtrackiksi.