Ei ole uutinen, että saksalaiset osaavat tahkota hemmetin hyvää power metalia, joskaan nämä veikot eivät edusta sitä tavallista osastoa, joka tiivistyy kovaa ja korkealta kiekumiseen sekä lohikäärmeen kanssa miekkailuun.
Sebastian Levermannin johtaman porukan levyillä on kuultu ennenkin massiivisia produktioita, suuria orkestraatioita ja mahtipontisia sävellyksiä, mutta yhtyeen seitsemännellä albumilla tätä kaikkea on enemmän kuin koskaan aiemmin. Futuristista teemaa korostetaan konemaisilla äänillä sekä ajoittain jopa autotunella, joka on tässä tapauksessa ihan hyväksyttävä elementti.
Kymmenestä biisistä ainakin seitsemän on varustettu todella mieleenpainuvalla kertosäkeellä, jonka saa pelkästään kappaleen nimen lukemalla soimaan päässään välittömästi. Albumi on täynnä täydellisiä keikkabiisejä, kunhan bändi vain pääsisi joskus soittamaan niitä livenä.
Levyllä kuullaan myös kahta vierailijaa, joista tunnetumpi, Firewindkepittäjä Gus G, lurittaa Interstellar-kappaleen soolon. Kitaristi ei valitettavasti tuo biisiin mitään ihmeellistä, eikä hänen tyylinsä tai panoksensa ole niin erottuva, että tietämätön edes huomaisi ulkopuolista tekijää. Brothers of Metal -yhtyeen Ylva Erikssonin vahvistama Alone in the Dark -duetto sen sijaan toimii todella hyvin tasapainottavana ja rauhallisena hetkenä paukutuksen keskellä.
Final Days nousee paitsi ryhmän hienoimmaksi teokseksi myös vuoden tähänastisten julkaisujen kärkipaikalle. Tästä on vaikea pistää paremmaksi.