Saksalaisen Elvellonin debyytti Until Dawn (2018) oli suoraviivaisimmillaan kuin arvatkaapa-minkä-bändin Oceanborn-poweria. Koukeroisemmat biisit taas kompuroivat sovituksiinsa.
Kakkosalbumillaan Elvellon tietää täsmälleen, miltä tahtoo kuulostaa. Kehityspolkua on asteltu seitsemän peninkulman saappain, ja sinfohevikentän kevyempään päähän sijoittuvalla levyllä osuu kohdalleen kaikki, millä tässä pelissä pärjätään.
Laulajattarella on erikoisehko laulutapa ja ihastuttava oma klangi. Osa biiseistä jää oitis pipon sisään, toisissa huomion kiinnittää dramaattisuus. Joissain on jopa syvyyttä, jossa kuulijalle piisaa pureksittavaa pidemmäksikin aikaa. Ei olisi ihme, jos lohdullisen nätistä The Aeon Treestä tulisi genren maamerkki.
Monet sinfometallin parissa dusaavat, mutta lajin mestarit erottuvat paitsi muita paremmilla melodioilla myös taidollaan harmonisoida ja sovittaa orkestroinnit korvaa miellyttävään balanssiin. Tässä Elvellon erottuu 25 vuodessa innovatiivisesta kaavamaiseksi taantuneessa genressä isosti edukseen. Meitsi ei sinfohevistä ihan helposti vaikutu, mutta Elvelloniin ihastuin!