”Samanistinen doom” ei ole pelkkää markkinoinnin katteetonta sanahelinää, kun määritellään, millaisen tunnelman Sunnata kykenee kappaleillaan luomaan. Yhtyeen yksinkertainen lähestymistapa musiikkiin perustuu jumittavaan toisteisuuteen, joka ei itsessään ole erityisen innovatiivista, mutta tässä tapauksessa se on hyvin toimiva lähtökohta.
Jumituksen päällä mateleva hidastelu ei ole jatkuvaa lyijynraskasta synkistelyä, vaan lähinnä haikeaa ja leppoista rullausta jarrupoljin puolivälissä lattiaa. Niin kummalliselta kuin tämä ehkä kuulostaakin, yhdistelmä tuo mieleen alkuaikojen alamaissa olevan ja itseään sisimmästään etsivän Alice in Chainsin soittamassa stoneria kaukana urbaanista ympäristöstä keskellä ei-mitään.
Tunnin mittainen, kolmella lyhyellä välisoitolla rytmitetty Chasing Shadows ei ole millään muotoa puuduttava kokonaisuus. Toismaailmallisiin tiloihin asti se ei kuuntelijaansa pysty viemään, mutta johtuuko se sisällöstä vai
session lyhyydestä, on mahdoton kysymys. Villiin menoon itseään piiskaavassa Saviours Raftissä päästään niin fyysisesti kuin henkisesti lähimmäs kaivatunlaista olotilaa.