Exodus
Blood in, Blood Out
Nuclear Blast
Vähemmän yllättäen sittemmin ex-jäseneksi heivatun laulaja Rob Dukesin puheet punkimmasta ilmaisusta ja lyhyemmistä kappaleista osoittautuivat tyhjäksi lässytykseksi. Blood in, Blood Out sisältää sitä samaa pöhöttynyttä ja lähes tunnottomaksi hinkattua thrashiä, jota yhtye on veivannut lähes koko toisen tulemisensa mitalta.
Tai noh, kyllähän biisien keskimitta on hieman tipahtanut. Se nimittäin pyörii nyt kuudessa minuutissa. Punkin ryöppyävää raivoa ja yksinkertaista tehokkuutta tästä ei kuitenkaan löydä, muutamia ohimeneviä hetkiä lukuun ottamatta.
Helmasynnit ovat samat tutut, eli sinänsä ihan mukavaa – joskin samankaltaista – riffittelyä jauhetaan turhankin perusteellisesti. Siirtymät eri osioiden välillä ovat usein liian pitkiä. Kappaleissa olisi aineksia perinteiseen neljän minuutin mittaan, mutta jokainen raita jauhaa lähes poikkeuksetta liiaksi samoja asioita, kunnes kuusi minuuttia saadaan väkisin täyteen.
Tavallaan se, että bändi itse ilmeisesti kokee tehneensä tällä kertaa jossain määrin erilaisen albumin, kertoo kuinka pahasti Exodus on ajanut itsensä nurkkaan. Näin kuuntelijan ominaisuudessa en voi mitenkään käsittää, että bändi on tehnyt levynsä jälleen kerran Andy Sneapin ohjastamana.
Soundeissa on ehkä pientä sävyeroa, mutta käytännössä Blood in, Blood Out on sitä samaa ohuesti napsuvaa ja kliinistä nakutusta, jota bändi on tehnyt Tempo of the Damnedistä lähtien. Tuohon mainioon paluulevyyn verrattuna poikkeus on kuitenkin se, että ainuttakaan Scar Spangled Bannerin, War Is My Shepherdin tai Blacklistin veroista kappaletta ei löydy. Tuottajan ja tekotavan vaihto olisi totisesti parhaillaan. Kabanossi on hyvää, mutta ei sitä helvetti sentään aina jaksaisi.
Tom Hunting on tyylikäs ja tarkka rumpali, mutta tämäkin alkaa kääntyä itseään vastaan. Olisi mukava kuulla hieman virheitä, tiettyä kaaoksen rajamailla heiluvaa aggressiota ja muuta vaaralliselle musiikille ominaista inhimillisyyttä. Nykyään bändi kuulostaa siltä, että musiikkia soitetaan studiossa kravatti kaulassa. Poikkeuksena on riveihin palanneen Steve ”Zetro” Souzan tunnistettava rähjääminen. Ukossa on yhtä rähäkkää virtaa. Noin muuten haluaisin sanoa, että haista sinä, Andy Sneap, paska.
Ei tämä kuitenkaan kuonaa ole. Kiekon puolivälissä tylsyys käy ottamaan niskalenkkiä, mutta pirteämpi loppupuoli pelastaa katastrofilta. Tästä huolimatta päällimmäiseksi jää kysymys, onko tällä julkaisulla mitään annettavaa. En liioittele lainkaan, jos väitän Slayerin diskografian olevan huomattavasti värikkäämpää tekoa.