Espanja on sointuisa kieli ja sopii melodiseen, virtaviivaisesti soljuvaan ja miellyttävän pehmeäsoundiseen euro-poweriin mitä mainioimmin. Mikä parasta, en ymmärrä kieltä tarpeeksi hyvin voidakseni dumata Alma De Libertadin lyriikkaa, vaikka se kuhisee genren peruskauraa kuten tulta ja tuhkaa, feeniksejä ja vapautta.
Vuonna 2000 perustettua Edeniä ainoana orkkisjäsenenä luotsaava Javier Diaz on omalaatuisista, sekavahkosti vaeltelevista sooloistaan päätellen ihan näppärä kitaristi. Vaan ainakin ukolta syntyy saumattoman melodisia ja toisinaan vähän progejakin rallatuksia.
Vanhempaa Stratovariusta on kuunneltu iskelmällisistä säkkärimelodioista päätellen pitkä oppimäärä, ja kertseissäkin on kivasti nostatusta. Maltillisesti syntikoilla koristelluissa biiseissä on dynamiikkaa ja ideaa, vaikka niissä kierrätetään paikoin kohtalaisen tuttuja sävelkulkuja.
Tunteikkaasti laulavalla Dinillä on helposti kuunneltava rintaäänirekkari, mutta äijän korkeammat kiekaisut jakanevat kuulijat faneihin ja vihaajiin. Minulle ne kelpaavat, ja enemmän ihmettelen, miksei Diaz vaivaudu säveltämään sooloistaan järkevämpiä.
Harmittoman hyvää poweria, joskin progeissa c-osissa flow toisinaan hiukan pykii.