Hengittää aivan eri tavalla kuin valtaosa doom- ja funeral doom -viritelmistä – arviossa Skepticismin uusintajulkaisu

Julkaistu Infernossa 5/2020.

Skepticism
Alloy
Svart

Kun mainitaan suomalaisen doomin pioneeri Skepticism, pöydälle nousevat aina kulttiklassikkoalbumit Stormcrowfleet (1995) ja Lead and Aether (1997) ja heti niiden jälkeen Farmakon (2003). Tämä ei ole lainkaan huono tulokulma bändiin.

Alloy (2008) teki kuitenkin ilmestyessään musertavan vaikutuksen, ja aivan eri tavalla kuin mikään aiempi Skepticismin albumi. Se on kivunnut 12 vuoden aikana soittimessani salakavalasti bändin kuunnelluimmaksi levyksi.

Skepticism on rupisenrujojen, hypnoottisten ja raskaiden kitarariffien sekä Matti Tilaeusin brutaalien mörinöiden sulautumaa, joka hengittää aivan eri tavalla kuin valtaosa doom- ja funeral doom -viritelmistä. Myös Alloylla yhtyeen dynaamisuus perustuu viipyilevään rakenteluun, mutta täysin uudella tavalla.

Alloy antaa aiempaa enemmän tilaa Eero Pöyryn koskettimille ja varsinkin urkusoundeille. Tuloksena on doomia, joka on kuin Johann Sebastian Bachin synkimpien töiden reinkarnaatio metallin muodossa. Orgaaniset urut tuovat mukaan omalaatuista viheliäisyyttä ja yllättävää mahtipontisuutta, joka oli uutta Skepticismille.

Jos albumi ei ole vielä tuttu, antakaapa vaikkapa kappaleiden Antimony, The Curtain ja The Arrival murtautua tajuntaanne, niin kuulette doomia, jollaista ei ollut ennen tätä albumia tehty. Eikä muuten ole sen jälkeenkään.