Hitikkyyttä ei voi kieltää – arviossa Wolf

Julkaistu Infernossa 3/2020.

Wolf
Feeding the Machine
Century Media

Vuosituhannen taitteessa levytyskantaan päässyt Wolf onnistui iskemään heti alussa kiitolliseen saumaan. Bändillä oli jo lähtökuopissa hallussa kaikki mainion heavy metalin elementit: tuoreus, juuri sopivan laadukas tuotanto ja erittäin hyvä kappalemateriaali.

Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä on silkkaa kimakan ja kitaramelodioita pursuavan hevin kiimaa.

Korkealta ja kovaa kulkevaa, sopivasti vanhan brittiheavyn parempia puolia jalostavaa meininkiä, jonka purkittamisessa ei menty vielä sieltä, missä kaikki on millintarkasti kohdallaan.

Kuuden vuoden tauon jälkeen pitkäsoittokantaan palaava yhtye on yhä varsin rautaista sorttia, mutta tuoreus ja osa nuoruuden energisyydestä on auttamatta mennyttä, mitä kompensoidaan entistä ytimekkäämmällä sävellystyöllä. Raitoja on täysi tusina, ja useimmat niistä katkaistaan ennen neljän minuutin rajapyykkiä.

Hitikkyyttä ei voi kieltää. Tusinaan ahdettu koukkukavalkadi kuljettaa toinen toistaan vetävämpiä melodioita ja iloista kitaratyöskentelyä. Samalla kaikki on liiankin täydellistä. Soundi ja soitto on jo niin kulmistaan pyöristettyä, että pientä santapaperia jää kaipaamaan.

Salamien sijaan yhtyeen otteista paistaa määrätietoisuus ja oman tyylilajin äärimmilleen viety hallinta. Turvallinen ja melko yllätyksetön, mutta hallinta kuitenkin. Käpän ja särmän ystäville Wolf soi jo aivan liian kaukana, mutta viimeistellympää ilmaisua arvostaville Feeding the Machine on puriste täynnä mielihyvää.