Hirveän yllättynyt en ollut, kun huomasin Hypocrisyn pitäneen linjansa. Minkään freejazzin pauloihin ei ole ajauduttu, vaan bändin soundin tunnistaa heti kättelyssä. Mahtipontisia melodioita ja synkänjyräävää äänimaailmaa. Melodiat ja kitarakuviot ovat hyvin tunnistettavissa.
Tuttuun tyyliin joka toinen biisi on vähän raisumpaa meininkiä blastbeateineen ja black metalin kanssa flirttailevine kitarakuvioineen. Melodinen death metal möyrii ajoittain varsin primitiivisillä alueilla, mutta väliin kuullaan yllättävänkin thrashejä riffejä.
Erityisen mieleen jääviä ässäbiisejä ei löydy, mutta materiaali on hyvin tasalaatuista, ja nimenomaan hyvässä mielessä. Luultavammin pääpiru Peter Tätgtgren pistää ne tarttuvimmat poppikoukut toiselle bändilleen eli Painille ja Hypocrisyn kanssa leikitään vähän raisumpia leikkejä. On se ovela. Mutta mikäs siinä, kun lahjakkuutta ja biisiaihioita piisaa.
Jos rakkaus ei roihahtanut ihan uuteen tuleen, niin pysymme tästä lähin ainakin hyvinä ystävinä.