Ruotsin Uumajassa vuonna 1992 pystytetyn Naglfarin julkaisutahti ja merkit olemassaolosta ovat olleet viime vuosina hiipumaan päin. Melodisen black metalin parissa taiteilleen bändin viimeisimmästä albumista on kahdeksan vuotta, minä aikana yhtyettä ei ole näkynyt lavallakaan kuin harvakseltaan. Nyt julkaistava paluulevy on bändin kuuloinen, mutta se jättää ilmoille paljon kysymyksiä.
Korvissani koko Naglfarin tuotannon tunnusomainen piirre on epätasaisuus. Vaikka bändiltä löytyy runsaasti tulikivenkatkuisia mustan metallin veisuja, ruotsalaiset eivät ole onnistuneet luomaan yhtäkään täysin ehjää albumikokonaisuutta. Sellainen ei ole myöskään bändin seitsemäs levy, joka on suureksi harmiksi sen heikoimpia. Yksiselitteisiä syitä tähän ovat tasapaksuus ja mainitun tulikiven totaalinen puuttuminen.
Niin myrkyllisesti sähisevästä tulittamisesta kuin maltillisemmilla viilloilla syötetystä tummuudesta huokuu suorittamisen meininki. Kovin tasaisena litaniana rymistelevien sävellysten koukut eivät ota purrakseen, eikä pimeä tunnelmakaan juuri ravisuttele. Ainoa uhkaavuudessaan paremmin esiin kohoava sävellys on Cry of the Serafim.
Kaikkiaan Cerecloth on harmillinen osoitus yhtyeen himmenevästä liekistä.