Kaksijakoinen neitsyträäkäisy – arviossa Everlore

Julkaistu Infernossa 6/2020.

Everlore
Everlore
Omakustanne

Viitisen vuotta nykykokoonpanonsa miekkoja demotasolla teroitellut jyväskyläläinen Everlore tuuttaa koronakesän alkuun debyyttialbumillisen kohtuullisen lupaavaa voimametallia.

Gamma Rayn, Iron Maidenin ja hiukan Stratovariuksenkin polkuja tallaavan viisikon virallinen neitsyträäkäisy on kaksijakoinen. Voittopuolisesti se sisältää iskevää säveltaidetta ja ilahduttavan kekseliäitä sovitusratkaisuja. Myös yhtyeen kollektiivinen instrumenttien taju ja soittosuoritus on hioutunut kypsyttelyvaiheessa selkeästi keskivertoa soljuvammaksi. Etenkin rumpali Petteri Milanin monipuolista ja tarkkaa nakutusta on ilo kuunnella. Basisti Ville Koskinen puolestaan intoutuu välillä progetason bassoajoihin, eikä keppikaksikko Juuso Virnes – Samu Pettersson jää harmonioillaan tai sooloillaan komppiryhmän varjoon.

Laulujen osalta Everlore haukkaa kuitenkin tyhjää. Joonas Kunnela on selkeästi laulumiehiä ja varustettu vieläpä persoonallisella äänenvärillä, mutta on jokseenkin käsittämätöntä, tai ainakin perustelematonta, miksi miehen potentiaalia käytetään hyväksi näin vähän.

Avausraidalla ja levyn ykköstykkeihin kuuluvalla Here Be Dragonsilla Kunnela vetää kuin kuka tahansa genren tekijäukoista. Jatkossa albumilla luotetaan kuitenkin enemmän joukkohoilaamisen tai matalampien puhtaiden nuottien voimaan. Näin on etenkin kertosäkeistöissä, joista tämmöinen hevi käytännössä elää. Ratkaisu on erikoinen, mutta kukin tavallaan. Uskon kuitenkin, että korkeatkin nuotit kuullun perusteella hanskaava Kunnela tekisi soolona suvereenimpaa jälkeä.

Pahitteeksi ei olisi ollut myöskään sävellysten rakenteiden tiukentaminen, sillä osassa kappaleita on tyhjäkäyntiä. Silti Everlore on kokonaisuutena plussan puolella, ja tästä on hyvä lyödä lisää löylyä.