Modernia jenkki- hard rockia metalcoreen yhdistävä Cantervice asemoituu debyyttinsä ensisekunneista lähtien samaan rintamaan From Ashes to New’n ja Starsetin kanssa.
Alakuloisesti dystooppisen, jo periksi antaneella tavalla passiivis-aggressiivisen tunnelman pohjustavat elektro- ja synaefektit sekä enää hiukan scifiltä ja vähän liikaa lähivuosikymmenten tulevaisuudelta tuntuvat sanoitukset.
Soitto on post-grunge-pohjaiselle hard rockille yleiseen tapaan steriiliä, synteettistä, soolotonta ja koneellisen tarkkaa. Sivilisaation romahdusta maalailevat biisit noudattavat radiomittaa ja -kaavaa. Tahallaan muovinen tuotanto kuulostaa kalliilta.
Robert Matlockin hiukan valituksensekainen baritoni kannattelee biisien melankoliaa, ja rajumpien kappaleiden kliiniset fry screamit laventavat ilmaisua melodisen metalcoren suuntaan. Ei voi tietää, paljonko Cameron Mizellin tuotanto mihinkin vaikuttaa, mutta hittibiiseillä kuten Blackoutilla, Point of No Returnillä ja Where Do We Standillä Cantervice kuulostaa valmiilta tallomaan vaikkapa Shinedownin ja 3 Doors Downin varpaita.
Nyt vielä se metalcore-puoli yhtä hyvään jiiriin, niin tähti on syntynyt.