Helvetin ja menestyksen portit eivät avautuneet turkkilaisbändille hyvästä yrityksestä huolimatta vielä viime levyllä, ja niinpä yhtye on keskittynyt kolme vuotta sitten ilmestyneen Chaostormin jälkeen pelkkään keikkailuun. Ja hyvä niin. Se nimittäin kuuluu uutuusalbumin pirullisen tiukassa veivauksessa. Kun tyylivalinta on tehty perinteisten arvojen puolesta, erottautuminen on kiinni pitkälti siitä, kuinka äärimmilleen ruuvin saa kiertymään ennen kuin jengat antavat periksi.
Ensimmäiset kuuntelukerrat nostavat muikean hymyn suupieleen. Hellsodomy myllyttää deathin ja blackin sekaista thrashkaahausta taidolla ja tunteella. Teknisyys pidetään minimissä, mutta sekin puoli tulee esiin sikäli, että Morbid Cult ei sisällä yksioikoista primitiivirymistelyä.
Pikkuhiljaa suurin innostus alkaa kuitenkin hiipua, kun joukosta erottuvia ykköstäkyjä ei tahdo löytyä. Koko levy on kuin yhtä ja samaa pötköä, eikä albumi tunne minkäänlaista dynamiikan vaihtelua. Soundikin on pidetty sen verran siistinä, että myös se syö lopulta tehoja. Pienetkin kikat, kuten nyt muutamat ryöpsähtelevät soolotykitykset, värittäisivät kokonaisuutta.
Edellytykset mestariteokseen ovat yhä olemassa, mutta ei Hellsodomya vieläkään uskalla retostella mitenkään ainutlaatuiseksi. Vanhan Slayerin tyyppistä käyttömusiikkia hakeville tätä sopii toki suositella.