Tässä hiukkaskiihdyttimen nopeudella etenevässä kybermaailmassa on kovin kaunista, että on asioita jotka eivät muutu. Ne vain jämäköityvät kuin vanhat tammet, itsepäisellä päättäväisyydellä. Kasvattavat graniitinkovaa kuorta ympärilleen, eivätkä kaadu turhista tuulahduksista. Sellainen asia on vanhan koulun death metal. Sellainen on Asphyx, Hollannin myrkyllisin pilvi.
Kymmenes levy on toki näissä ajoissa aina juhlan paikka. Solistilegenda Martin van Drunen palasi kuristajien ruoriin vuonna 2009 Hail of Bulletsin pakattua kiväärinsä. Nyt on käsillä neljäs kurssinkorjauksen jälkeinen albumi, ja jälki on laadukasta.
Necroceros räjäyttää korvakäytäviin kymmenen biisiä hyväsoundista ja tiukasti soitettua vanhan koulun kuoloa. Death doom -suvannot ovat saaneet kaverikseen reippaasti perinneheavyn oppikirjasta repäistyjä melodiakuljetuksia. Ja kun asialla ovat tämän luokan tekijämiehet, siirrokset loksahtavat paikoilleen kuin mannerlaatat ikään.
Tavattoman raskas Three Years of Famine on kuin death metal -sovitus Metallican To Live Is to Die -instrumentaalista. Kappale on höystetty van Drunenin aina vain voimakkaina säilyvillä pölynkuivilla kähinöillä, eikä reipas seitsemän minuutin kestokaan haittaa. Sitten hykerryttävästi nimetty Botox Implosion ampaisee räkänaurun saattelemana täyteen raviin. Kontrastit lyövät kättä, kuulijan aivot sähköä.
Axel Hermann maalasi maailman hienoimman death metal -kansikuvan edesmenneen Morgothin Eternal Fall -ep:lle (1990). Asphyxillekin alusta saakka taiteilleen dortmundilaisen kerrassaan vaikuttava kallovoittoinen kansitaide kruunaa vuoden 2021 jo nyt parhaan death metal -levytyksen.