Klassisen progerockin lippua liehuttaneen Porcupine Treen metallisuutta ei ole voinut kiistää, varsinkaan 2000-luvulla, mutta silti sen musiikki on ollut 1990-luvulta saakka ”aidompaa” progea kuin tekniikalla briljeeraavien yhtyeiden. Toki myös Porcupine Treellä riittää chopseja, mutta ne eivät ole ilmaisun pontimena – Steven Wilsonin pitkät ja pohdiskelevat, tunteikkaat ja melankoliset sävelkudelmat ovat.
Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen uutta musiikkia julkaiseva yhtye kuulostaa rennolta, teknisesti erinomaiselta ja kaikkiaan oikein hyvältä. Jos ei oteta huomioon selkeämpää viitettä perinneprogen suuntaan – kyllähän tässä raukea Pink Floyd ja maaninen King Crimson kuuluvat – levy on jokseenkin yllätyksetön.
Tämä on kuitenkin aivan mukavaa: yhtye tekee ”paluulevyllään” tuoretta ja pakottomasti itseltään kuulostavaa musiikkia. Ja vaikka se tarjoilee faneille tasan mitä nämä halajavat, touhusta ei välity laskelmoidun ulkoaluvun tai itsepastissin löyhkä.
Kiireettömästi aaltoilevilla biiseillä on mittaa, mutta ei ylettömästi. Sopivalla tavalla polveileva ja pehmoisen tuntuinen ilmaisu pysyy helposti käsityskyvyn puitteissa. Jäntevän mielenkiintoinen soitto, mieleen jäävät melodiat ja tutun vahva dynamiikka pitävät antennit vastaanottavaisina.