Myönnetään. Olen yhä koukussa Witchcraft-kippari Magnus Pelanderin vuonna 2010 ilmestyneeseen nimettömään mini-lp:hen. Sen haavoittuvan laulelmallisen kevytprogehippeilyn ylle oli levitetty taikapölyä niin sankasti, ettei magia ole kadonnut kuudessa vuodessa hippuakaan.
Tältä pohjalta ei ole ihme, että Timen heleine huilukoukkuineen ja folkprogehuminoineen korkkaava Umbrella saa addiktio-oireet heräämään. Nyt olisi luvassa vielä piirun verran kompaktimmiksi biiseiksi hiottuja, kutsuvaan satumetsään taluttavia seireenien säveliä.
Niin no, periaatteessa. Näihin tunnelmiin palataan levyn loppupuolella, mutta tiivistämisen ihanne joudutaan kyllä hylkäämään kahdessa yhdeksän minuuttia kellottavassa kappaleessa. Ennen True Coloria ja Precious Swania, ilmiselvästi levyn eepoksiksi tarkoitettuja raitoja, pelkällä akustisella säestetty Family Song on karuudessaan silkkaa Roky Ericksonia. Se pysyy inspiroitumisessaan hyvien tapojen sisällä, mutta ei välitä esikuvansa toismaailmallisuutta.
Mini-lp oli simppeli, karukin debyytti, ja Time jalostaa sitä näppärästi pidemmälle. Valitettavasti albumi ei pääse rajullakaan perehtymisellä missään vaiheessa Umbrellaa syvemmälle. Pitkien rallien yllättäviin ja kiihkeisiin tunnelmanvaihdoksiin on pedattu ilmiselvästi paljon, mutta ne osoittautuvat sirkustempuiksi, kun biisit eivät lähde toivottuun lentoon.
Time jää sittenkin hiukan puolitekoiseksi. Se kaipaisi lisää esimerkiksi kuulasta naislaulua, rikkaampia sovituksia tai vain vaikeammin määriteltävää totaalista heittäytymistä. Silloin se olisi se värikäs vuoden levy, jonka halusin sen olevan.