Muutamassa vuodessa räjähdysmäisen suosion saavuttanut voimametallijyrä sen kuin jatkaa voittokulkuaan. Anton Kabasen johtaman viisikon toinen kokopitkä kuului ainakin allekirjoittaneen vuoden odotetuimpien uutuuslevyjen listalle, eikä suotta.
Jo sinkkujulkaisut Sweet True Lies ja Die by the Blade lupailivat paljon, mutta 43-minuuttisella on tarjottavanaan vielä huimasti enemmän. Uskallan väittää, että albumia on hyvin vaikeaa kuunnella tamppaamatta jalkaa, kohtuullisen äänenvoimakkuuden käytöstä puhumattakaan.
Yannis Papadopoulusin lievästi sanottuna laaja ääniala ansaitsee vähintään kolmasosan kunniasta. Mieheltä sujuvat puhtaat suoritukset, huudot ja kaikki siltä väliltä. Repentlessin alkuosuus tuo hetkellisesti mieleen Tarja Turusen Nightwishin, mikä itsessään kertoo paljon.
Myös sävellystyö ansaitsee kiitosta. Lähes jokainen kappale on varustettu todella tarttuvalla kertosäkeellä, ja biisit jäävät muutenkin mieleen nopeasti, jopa ensimmäisellä kuuntelulla. Kabasen ja Kasperi Heikkisen kitaraduo on vertaansa vailla. Melodioita mukailevat soolot ovat näyttäviä ja niihin on selkeästi panostettu.
Toinen albumi sisältää hieman aiempaa enemmän kasaripopin kosiskelua, mutta Beast in Blackin kaltaisen bändin tyyliin se sopii kuin nyrkki silmään. Harva pystyy tekemään samaa, ainakaan näin tyylikkäästi. Ei silti syytä huoleen, sillä debyytillä kuultua tiukkaa linjaa on tarjolla vähintään yhtä paljon.
Ainoat soraäänet kohdistuvat No Surrenderin sooloa edeltävään osuuteen, lähes vastaavanlainen kohta kun löytyy myös Iron Maidenin Sign of the Crossista, mutta annettakoon se anteeksi. Ei tosin sillä, että tämä bändi sellaista pyytelisi!