Vuonna 2015 perustetun yhdysvaltalaistrion kolmannen albumin ensimmäinen biisi alkaa riveillä ”dead of winter 2020 / a plague is on the rise”. Teki mieli lopettaa kuuntelu siihen.
Lyriikkapuolella lennetään muutenkin varsin matalalla, mitä nyt korvakuulolta pystyy analysoimaan. Ainakin kliseiden ja latteuksien lista on mittava aina lain väärästä puolesta korttitalojen sortumiseen.
Biiseissä on sama toistuva ongelma. Ne kuulostavat aivan hyvältä siihen saakka, kun laulaja avaa suunsa, eli noin puoli minuuttia. Naissolistin naukuvassa soundissa on jotain todella raastavaa. Osan ajasta se kuulostaa siltä kähinältä, jota irtoaa krapulaisen aamun ensimmäisen röökin jälkeen. Saattaa toki olla, että on kyse ominaisuudesta eikä huonoista otoista.
Soittopuolen osalta tämä on, ellei nyt omaperäisintä, niin ihan kuunneltavaa vanhan liiton tyyliin tehtyä heviä. Hienoja sovituksia ja ”vähän käytettyjä” riffejä. Sanoitukset voisi ehkä sivuuttaa, mutta mikään ei pelasta suorastaan karmeita laulusuorituksia. Lisäksi levyn päätyttyä päällimmäinen fiilis on yhä vitutus avausraidasta. Ei varmaan tarvitse kertoa, miksi.