Muutama vuosi sitten perustettu Cobrakill soittaa tukkaheviä Mötley Crüen ja vastaavien hengessä. Vaikutteet ovat äärimmäisen ilmeisiä, mutta saksalaisporukka on osannut leipoa niistä omaakin juttua, mikä ei ole tässä genressä mikään itsestäänselvyys. Sanoitusten aiheet ovat toki sitä perinteistä osastoa.
Ryhmän toisella levyllä on kaksitoista biisiä, jotka ovat jopa hämmentävän erilaisia keskenään. Kaikki ei ole vain vauhdikasta rellestystä, vaan mukana on myös esimerkiksi Dokken-henkistä tunnelmointia.
Soundit eivät ole parhaat mahdolliset ja soittokin on välillä vähän käppäistä, mutta musiikki on ihan toimivaa. Ainakin siihen asti, kun laulaja avaa suunsa. Jätkä yrittää mitä ilmeisimmin imitoida nasaalilla kimityksellään Vince Neiliä, ja lopputulos on kaikkea muuta kuin kaunista. Touhu kuulostaa vaivalloiselta eikä puhtaiden vetämisestä tule mitään.
Jos bändissä olisi toinen solisti ja biiseistä niittäisi pois kaiken löysän sekoilun, siis reilusta kolmevarttisesta kolmasosan, tässä voisi olla aineksia vaikka mihin. Kaikki on niin kasaria kuin olla voi, mutta jotenkin yllättävän tuoreella otteella.