Oceanica on muun muassa Enochian Theorysta ja Massive Dynamicista tutun Ben Harris-Hayesin uusin sooloprojekti. Sen musiikissa kohtaavat progressiivinen metalli, shoegaze ja post-rock.
Suurina aaltoina saapuvat särövallit tekevät tilaa avarille kosketinmaisemille ja heleästi soiville kitaranäppäilyille vain palatakseen hetkeä myöhemmin entistä suuremmalla voimalla. Tämä valon ja varjon välinen vuoropuhelu tekee Oceanican musiikista dynaamisesti eläväistä, intensiivistä ja ennen kaikkea mielenkiintoista.
Vaikka Panta Rhei on lähtökohtaisesti pätevä albumi, se kärsii noin tunnin mitassaan hienoisesta tyhjäkäynnistä. Mitään ylettömän kehnoa mukaan ei ole eksynyt, mutta pienellä editoinnilla kokonaisuudesta olisi saanut vieläkin timmimmän. Progessa ja rakkaudessa on tietysti kaikki sallittua, joten turhan paljon en pahakseni pistä.
Oceanican toinen levy tarjoaa keskimääräistä tasokkaampaa menoa, ja yhtyettä voi suositella esimerkiksi Deftonesin ja Toolin ystäville. Lupaavaa, lupaavaa, mutta kypsymisenkin varaa vielä on.