Maestro tuntuu leiponeen sooloja aika rennolla kädellä – arviossa Yngwie Malmsteen

Julkaistu Infernossa 3/2019.

Yngwie Malmsteen
Blue Lightning
Mascot

Joskus on mahdotonta kuunnella levyä, jos jokin sen yksityiskohdista ärsyttää suunnattomasti, kuten vaikkapa jokaisen biisin loppuminen fade outiin. Yngwie ei feidaa – paitsi parissa biisissä ja tosi pitkään feidaakin – mutta coverlevy Blue Lightningissa ärsyttää suunnattomasti kaksi asiaa, joista kumpikaan ei kenties ole suoranaisesti Ynkän vika, vaikka mies levyn tuottaja onkin.

Ensinnäkin soundimaailma on todella rasittavan sohjoiseksi miksattu ja masteroitu. Soolot kuuluvat, mutta melkeinpä kaikki muu on yhtä muusia, pinnassa lopsahtelevia rumpuja lukuun ottamatta. Rumpuihin liittyykin se toinen rasite: herra kannuvelho tahkoaa läpi koko levyn samaa perunaämpärifilliä, sopi se kappaleeseen tai ei. Saakeli että korpeaa jo kakkosbiisissä, ja Purple Hazessä pistää jo vihaksi. 

Jos nämä itselleni liki ylitsepääsemättömiksi kuunteluesteiksi muodostuvat seikat pystyy ohittamaan, levy on yllättävänkin asiallinen. Uusia omia biisejä levyllä on neljä, ja ne ovat oikein kelvollisia. Coverluennat puolestaan ovat mukavan rentoja, oli kyseessä sitten kahdella raidalla edustetut Deep Purple ja Jimi Hendrix tai Beatles, Rollarit tai ZZ Top. 

Sooloa kappaleisiin solahtaa enemmän kuin tavallisen kitaristin pokka sallii, mutta enemmän on enemmän -periaatteella operoivan Yngwien kohdalla se kuuluu asiaan. Maestro tuntuu leiponeen sooloja aika rennolla kädellä, eli ihan joka tilutus ei ole aivan täydellinen. Se on tavallaan aika hienoa.