Miten tästä voisi mennä enää pidemmälle? Arviossa Father Befouled

Arvio julkaistu Infernossa 6/2017.

Father Befouled
Desolate Gods
Dark Descent

Koskaan ei ole niin synkkää, etteikö sopivan musiikin avulla voisi olla vielä vähän synkempää. Neljättä pitkäänsä pullauttava Father Befouled järjestelee vanhalta Incantationiltä oppimiaan metkuja uuteen järjestykseen, ja maailma loppuu ihan juuri.

Sopasta löytyy myös Disman ja Dead Congregationin kaltaisten bändien kaikuja, joten kirkkaammat värit voi unohtaa heti alkuunsa. Tasaisen matalalta puhaltava örinä möyryää kuin suoraan helvetin syövereistä, eikä itse musiikkikaan tarjoa tämän ihmeempää pelastusta.

Puolisen tuntia rankaiseva tulikuuma lyijy valutetaan niskaan vailla sen kummempia kommervenkkeja. Nopeammat kohdat myllyttävät kaoottisesti myrskyten, ja hitaampia riffejä runnotaan hartaasti mehustellen. Kyse on kuin yhdestä manalan kellareissa loimuavasta mustasta massasta, jonka myllerryksessä kuolleet ja kidutetut huutavat tuskaansa. Oikein riemukasta ja mieltä nostattavaa meininkiä keväisen räntäsateen taustalle, siis.

Desolate Gods toimittaa kuolometallin yhtä laitaa jokseenkin täydellisellä hallinnalla. Möyhennys on painavaa, pahantahtoista ja pimeää – liiankin, sillä pääosin doomahtavasti etenevästä kuolemasta on vaikea hahmottaa yksittäisiä tarttuvia kuvioita. Mukana on jokusia soolokirskunoita ja ohimeneviä kitaravalituksia, mutta kokonaisuutta on turha hahmottaa yksittäisten kappaleiden kautta.

Tämä jää kieltämättä korpeamaan, sillä jopa klassinen Onward to Golgotha (1992) sisälsi omat mustanpuhuvat koukkunsa. Father Befouled sen sijaan on turhankin tasapaksua tavaraa, joka tosin maistunee juuri tämänkaltaisen mätön ystävälle oikein mainiosti.

Lisäuhrit vielä raskaalle ja luonnonmukaiselle soundimaailmalle, jossa on armottoman potkun ohella myös paholaismaista synkeyttä. Miten tästä voisi mennä enää pidemmälle? En tiedä, enkä välttämättä haluakaan tietää. Helvetti on täällä.