Triosta kahden miehen, Cam Mesmerin ja Al Lesterin, projektiksi muuttuneen Spellin neljännen albumin musiikkia kaupataan 1970-luvun rockvaikutteilla höystettynä klassisena hevinä.
Kanadalaisduon levy antaa sitä mitä luvataan, mutta Pet Shop Boysja Depeche Mode -henkisiä synapoppihetkiä saatteessa ei mainita sanallakaan. Etenkin aloitusbiisin kertosäe meinasi pistää niin sanotusti kahvit väärään kurkkuun, vaikka yhdistelmästä on lähes pakko tykätä alkujärkytyksen jälkeen.
Mielenterveysongelmia, läheisten menetystä ja ajan rappeutumista käsittelevät teemat heijastuvat synkkäsävyisestä musiikista niin hyvin, että jotain tällaista voi aistia ilman sanoituksiin paneutumistakin. Kevyemmät, jopa iloiset popsävyt luovat mielenkiintoisen ristiriidan. Musiikki on samaan aikaan kaunista ja karua, ja epäilemättä juuri tätä on tavoiteltu.
Lienee liioittelua kuvailla yhtyeen tyyliä ainutlaatuiseksi, mutta kovin omaperäisen reseptin nämä kaverit ovat kirjoittaneet. Ehkä hienointa, mitä ennalta tuntematon bändi voi saavuttaa on se, että uusi julkaisu innoittaa tutustumaan myös yhtyeen aiempiin teoksiin. Tämä levy tekee juuri sen – ja on todella komea paketti itsessäänkin.