Lissabonilainen Dolmen Gate esittää sankaritarinoita Manilla Roadin ja Doomswordin kaltaisten eeppisten heavy-yhtyeiden jylhyyttä tavoitellen. Wanhaa Maailmaa ja mytologisia tarinoita peilaavat kappaleet pohjaavat pääasiassa konstailemattomaan perinne-heavyyn, sopivassa määrin painokkaaseen doom metaliin, ihan hippusen progempiin sävelkulkuihin ja lyyrisesti tietenkin stereotyyppisiin Dungeons and Dragons -osaston sankaritarinoihin.
Soitannollisesti homma on paketissa ihan passelisti, onhan bändin perustanut rytmiryhmä kyntänyt samaa vanhakantaisen hevin peltoa jo edesmenneen Ravensiren riveissä. Kappaleet polveilevat kuin olisivat seikkailuja itsekin, ja tuotannollisesti toimitaan genreperinteiden velvoittamalla tavalla melko orgaanisin eväin.
Kaikki levyn kantta myöten on lajityypin perinteitä vaalien harkittua, joten onkin outoa, että bändissä on laulaja, jolla – vaikka hän sävelessä pysyykin – on puutteita muun muassa vakuuttavuudessa, draaman tajussa, ääntämisessä, laulutekniikassa ja äänialan laajuudessa.
Omituisen sekava lopputulos ei kuitenkaan ole ainoastaan solisti Anan vika. Myös laulumelodioiden sovituksissa on häikkää, ne ikään kuin törmäävät muun bändisoiton kanssa.