Pian kymmenen vuoden ajan sinfonista power metalia tykittänyt Gloryhammer on julkaissut kaksi niin yliampuvaa ja kliseitä pursuilevaa konseptialbumia, että kolmannen on suorastaan pakko jatkaa samalla linjalla. Toiveisiin on vastattu, ja panokset ovat jopa kasvaneet.
Sanoituksiin ja orkesterin konseptiin syventyminen ottaa oman aikansa, sillä tarinaa ja henkilöhahmoja riittää kuin täysimittaisessa kirjassa. En tiedä, mitä ryhmän mastermind Christopher Bowes on vetänyt näitä juttuja keksiessään, mutta tahdon ehdottomasti samaa.
Musiikki toimii loistavasti myös ilman sen syvempää taustoihin paneutumista. Sävellysmiekat ovat täydessä terässä, eikä moittimista juuri ole. Mahtipontiset biisit jäävät kerrasta päähän, ja kertosäkeet ovat täyttä timanttia. Tämän kertoi jo bändin nimeä kantava sinkkujulkaisu, joka vetää vertoja jopa Angus McFifen ja Universe on Firen kaltaisille hiteille.
Levyn ainoa ongelma on kappale Hootsforce, joka on lähestulkoon uudelleensovitus Alestormin Drink-rallista. Kummankin veisun takana on sama mies, mutta näin räikeä yhtäläisyys herättää totisesti kysymyksiä. Ovatko Bowesin ideat todella lopussa? Tuskin. Onko tämä vain miehen todella kieroutuneen huumorin tuotosta? Todennäköisesti.
Kolmas lätty ei tuo uutta pyörää Dundeen sankarien rattaisiin mutta tekee kaiken sen minkä aiemminkin, vieläpä suurempana ja mahtavampana. Ainakaan minä en keksi, mitä tähän voisi enää lisätä. Se nähtäneen sitten neljännellä albumilla.
Ensikosketukseni Gloryhammeriin oli yhtyeen keikka vuonna 2014, ja silloin päällimmäinen tuntemus oli myötähäpeä. Tällaisesta musiikista nauttiakseen täytyy kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on erittäin taidokkaan tosissaan tehty vitsi. Bändi ansaitsee totisesti mahdollisuuden, eli ei muuta kuin pipoa löysemmälle ja mukaan McFifen kuningaskunnan eeppisiin seikkailuihin!