Se tiukka olennainen – arviossa Helloween-vinyyliboksi

Julkaistu Infernossa 9/2018.

Helloween
Starlight – The Noise Records Collection
BMG

Saksalainen Helloween oli 1980-luvulla yksi niistä melodisemman suunnan heavy-yhtyeistä, joiden kasetit kuluivat mankassani puhki. Myöhempinä vuosina bändin kuunteleminen on ollut sattumankauppaa, ja onkin mielenkiintoista tutkia, miltä yhtyeen tähän päivään asti kovin materiaali vaikuttaa paksun aikapoimun takaa.

Tutkimusmatkaan suo oivan mahdollisuuden seitsemän eriväristä vinyyliä sisältävä Starlight-boksi, joka niputtaa yhteen Helloweenin Noise-levylafkalle purkittaman tuotannon. Kolmen pitkäsoiton lisäksi mukana on yhtyeen nimikko-ep, Judas-maksisinkku sekä Noise-aikaukauden joutsenlaulu, vuonna 1991 ilmestynyt tuplakokoelma The Best, the Rest, the Rare.

Bändin levytysuran startti, alkuvuodesta 1985 julkaistu Helloween-ep tarjoaa Priestiltä, Maideniltä ja Acceptilta mallia napannutta kohkaamista, jossa lämätään kumilätkä päätyyn sen enempiä miettimättä. Ep:llä voi olla maineensa yhtenä power metalin alkupisteistä, mutta biisien puolesta se ei ole nykykorvin mitenkään takorautainen. Kolpakko nouseekin lähinnä bändin energialle, joka ei meinaa pysyä nahkahousujen punteissa sitten millään.

Saman vuoden lopussa ilmestyneelle Walls of Jericho -debyyttikokopitkälle tultaessa meinaa vallan yllättää, miten tylyllä menolla albumin ensimmäinen varsinainen kappale Ride the Sky pistelee eteenpäin. Metallican edeltävänä vuonna julkaisema miltei samanniminen albumi ei ole soiton puolesta kaukana. Vaikka levyn johtoviilloksi jäävän Ride the Sky’n ja sen parin heikoimman raidan välinen laadullinen juopa on melkoinen, kirkasotsainen hevilaukkaaminen jättää varsin hyvälle mielelle. Kokonaisuus on myös suvannottomuudessaan hengästyttävä, ja kun Jerikon muuri viimein sortuu, kuulija kaipaa palautusjuomaa.

Kitaristi-laulaja Kai Hansenin luikauttelua mainituilla levyillä on tavattu mollata, mutta on rouheassa kailottamisessa oma viehätyksensäkin – äärirajoilla reuhaaminen voittaa usein puunatun ja puuteroidun suorittamisen. Michael Kisken rekrytoiminen Helloween-mikin varteen pesunkestäviksi heavyklassikoiksi muodostuneille Keeper of the Seven Keys -levyille oli kuitenkin bändiltä sen uran tärkein veto. Vasta korkealta ja kovaa, mutta myös tyylikkäästi ja omaperäisesti laulava Kiske etualallaan Helloween oli niin sanotusti läjässä.

On puhdas makuasia, kumpaa Keepereistä pitää tykimpänä, mutta sen voinee todeta faktana, että vuonna 1987 julkaistu ykkösalbumi on seuraajaansa tiiviimpi kokonaisuus. Vuotta myöhemmin ilmestyneen kakkosen epätasaisuuteen (tai monipuolisuuteen, kuten jotkut haluavat asian ilmaista) on ilmeisenä syynä se, että bändin tähänastinen pääbiisintekijä Hansen värkkäsi albumille vain kolme biisiä, mikä enteili miehen eroa koko yhtyeestä. Epäsuhtaisuuksista huolimatta levyt voi soittaa huoletta peräjälkeen, eikä omille korvilleni ole tehty (kenties varhainen Rhapsody pois lukien) tämän tarttuvampaa voimailua. 

Debyytti-ep:n ja -pitkäsoiton tuotantovastuussa oli kovan määrän klassikkoja Kreatorista Voivodin ja Sodomin kautta Ratos de Porãoon 1980–90-luvuilla tuottanut Harris Johns. Jos Johns-levyt kallistelivat enemmän ei-niin-erottelevaan, räkäisempään yleissoundiin, Tommyjen Hansen ja Newton hoitelemat Keeperit tarjosivat useampaa kertaluokkaa fiinimpää äänimaailmaa – toki ajan hengessä. Boksin lp:t pohjaavat vuoden 2006 Helloween-remastereihin, ja on aihetta olettaa, ettei levyistä ole saatavilla tämän parempia otoksia.

Kaikkiaan tyylikkäästi toteutettu, liikoja pursuilematon (mukana on mainittujen kamppeiden lisäksi levymatto ja juliste) boksi on mainio hankinta hänelle, joka haluaa omistaa Helloweenilta vain sen tiukan olennaisen. Judas-maksi ja The Best, the Rest, the Rare -kokis eivät ole toki tässä seurassa mitään välttämättömyyksiä, mutta eipä noista toisaalta ole laatikon sisuksissa haittaakaan. Omasta puolestani tässä on kaikki, mitä yhtyeeltä hyllyyni huolin. Mikäli tarvetta ilmenee, loput voi kuunnella suoratoistona.