Vuonna 1997 perustettu italialaisyhtye edustaa jonkinlaista powerin ja progressiivisen metallin välimaastoa. Albumi on bändin yhdeksäs, ja vuonna 2012 yhtyeestä lähtenyt alkuperäislaulaja Roberto Messinakin on palannut porukan riveihin. Miehen ääni ei ehkä ole metallikentän omaperäisin, mutta se on sitäkin hienompi.
Välillä kuullaan aivan täysveristä voimametallia, mutta seuraavassa hetkessä tunnelmoidaan jo leppoisaa hard rockia kuin mikäkin Brother Firetribe. Power-osuudet ovat todella tavanomaisia, kaavamaisia ja ennen kaikkea tylsiä. Sinfoniat, ajoittainen neoklassinen tilutus ja Dragonforce-sfäärejä lähentelevä kikkailu aiheuttavat ilmiön, jossa tapahtuu koko ajan todella paljon ja ei mitään. Yleistunnelmassa on pientä Freedom Call -henkistä iloisuutta, mutta sielukkaampaa poweria on tehty levykaupalla.
Yksittäisiä oikein hyviä biisejä on kourallinen – kärkipaikoilla Thank You ja The Lie We Love –, mutta kokonaisuutena albumi tuntuu etäiseltä ja hieman sekavalta. Jatkokuunteluun koko levy tuskin päätyy, mutta hyviä hetkiä on tarpeeksi, jotta ne innostavat tsekkaamaan bändin aiemmat, kehutut teokset.