Suffocationin seitsemännellä studiolevyllä niskat katkeilevat vanhaan malliin ja bändi on onnistunut päivittämään soundinsa hyvin tämän päivän laatustandardeja mukailevaksi. Aivan kaikkia tämä ei miellytä, sillä yhtyeen 1990-luvun kolmelta klassikkolevyltä tuttu tanakka ja omalla perverssillä tavallaan viehättävän tunkkainen soundi on mennyttä.
Oikeastaan voisi sanoa, että bändin hienouden tajusi vasta livenä, vuoden 2010 Jalometallissa, jossa yhtye jyräsi päälle niin armottomasti, ettei sijaa kyselyille jäänyt. Myös Pinnacle of Bedlamilla pauhaa tekninen ja aggressiivinen yhtye, mutta rankkuus tuntuu lähinnä pintapuoliselta, eikä musiikki pureudu missään vaiheessa syvälle lihaan.
Onkin hieman ironista, että brutaaliudestaan tunnetun bändin levyn seesteisintä puolta vilauttava kappale (Sullen Days) on albumin biiseistä ainoa, joka jättää jonkinlaisia muistijälkiä. Muuten levy on ainoastaan ”kovaa mättöä”, mutta ei juuri mitään sen enempää.