Ruotsalainen Crazy Lixx on tehnyt lähes 20-vuotisen uransa aikana enimmäkseen kehuttuja albumeita. Bändin seitsemäs on ihan kivaa kuunneltavaa, mutta ei sytytä suuremmin.
Levy tottelee melko orjallisesti genren perinteistä kaavaa: muutama menobiisi, hitaampi huudatusanthem, kevyempiä bonjovimaisia rallatuksia ja yksi puuduttavan juustoinen balladi. Instrumentaalinen Final Fury on albumin kiinnostavin biisi.
Ei tältä porukalta energiaa puutu. Laulaja hoitaa tonttinsa kunniamaininnan arvoisesti, ja soittajatkin taitavat pelinsä hienosti. Vaikka kertsit ovat isoja ja riffit koukuttavia, levystä ei jää juuri mitään mieleen. Miksi? Koska käytännössä mikään ei erota tätä bändiä lukuisista muista 1980-lukulaista tukkaheviä ja hard rockia leipovista ruotsalaisyhtyeistä.
Tältä genreltä ei tietenkään voi eikä pidä odottaa uusia ahaa-elämyksiä tai suuria mullistuksia. Silti moni Crazy Lixxin lajitoveri on julkaissut tänäkin vuonna huomattavasti pirteämpiä ja freesimpiä levyjä.
Lätty tuskin päätyy jatkossa levylautaselle, mutta muutamat huippuhetket, kuten reippaasti yli seitsemänminuuttinen Thief in the Night ja nimibiisi ansaitsevat noston soittolistalle.